The latest update now available

Kun päätin perustaa tämän blogin ja mietin sille nimeä, sisältäni kuului selkeä ääni: älä viittaa blogin nimessä siihen, että tulet työskentelemään au pairina. Tämän vuoksi suljin kaikki au pair aiheiset nimivaihtoehdot heti pois. Blogini nimeksi ei siis tullut "Jenna au pairina Australiassa" vaikkakin periaatteessa sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla ihan käypä nimi. Mutta nyt tällekin aikaisemmin selittämättömälle sisäiselle äänelle löytyi tarkoitus. On tapahtunut niin paljon asioita viimeisimmän postauksen jälkeen etten todellakaan edes tiedä mistä aloittaa. Blogin päivittäminen on käynyt useampaan kertaan mielessä, mutta aina olen vain sujuvastani siirtänyt sen pois mielestä koska tiedän, että kun tämän kirjoittamisen aika tulee niin se ei tule olemaan kovin helppoa. Niin paljon asioita joista voisi kirjoittaa ja kertoa.

Jos nyt siis menen suoraan asiaan niin ensimmäisenä olisi varmaan olennaista kertoa etten enää työskentele au pairina. Noin kuukausi sitten lomailimme host-perheeni kanssa Queenslandissa (taidan myöhemmin kirjoittaa siitä reissusta ihan oman päivityksen, sen se nimittäin ansaitsee, koska se oli aika mieletön paikka!) ja sen aikana tajusin, että nyt on minun aikani ottaa seuraava askel elämässäni. Tämä ajatus lähti siitä, että minun ja hostien välille syttyi "pieni" konflikti loman aikana, joka kokonaisuutenaan sai minut tajuamaan, että minun paikkani ei enää tulevaisuudessa tule olemaan tässä perheessä eikä ehkä missään muussakaan perheessä. Itsenäisyyden, päätösvallan ja vapauden menettäminen ovat minulle liian isoja paloja purtavaksi. Olen aina ollu todella itsenäinen ihminen eikä meillä ole kotona juurikaan ollut suuria sääntöjä. Vapaudesta huolimatta pidän itseäni kuitenkin perus järkevänä ihmisenä enkä ole siltikkään lähtenyt mukaan "tyhmäilyihin", edes teinivuosinani. Ensimmäistä kertaa elämässäni täällä minulle asetettiin kotiintuloaika ja rajoituksia sen suhteen ketä saan kutsua kotiini ja miten siellä olla ja toimia. Minun kohdallani tällainen ei yksinkertaisesti vain toiminut. Olen ehkä luonteeltani sellainen "vapaasielu" ja "omantienkulkija" ja ihminen, joka haluaa itse vaikuttaa omaan elämäänsä. Lisäksi koin, että minulla oli suuria kommunikaationgelmia entisen host-perheeni kanssa. En missään nimessä halua syyllistää hostejani mistään, me olimme vain liian erilaisia työskennelleksämme ja asuaksemme yhdessä. Minä haluan puhua kaikista asioista ja tehdä asiat selväksi enkä jättää mitään arvailujen varaan, he taas eivät juurikaan asioista puhuneet ja tuntui, että minun olisi pitänyt osata lukea ajatuksia. 

Tässä esimakua Queenlandista. Tämä kuva
kuvastaa kyllä aika hyvin fiiliksiäni
ja ajatuksiani tuosta ihmeellisesa paikasta.

Loman jälkeen siis ilmoitin heille, että olen päättänyt lähteä perheestä ja alkaa tekemään jotain muuta. Se oli yksi maanantai-ilta kun minulle tuli vain tosi voimakas olo, että nyt on aika kertoa tälle perheelle etten aijo jäädä pidemmäksi aikaa. Ajatus tuntui hullulle, koska minulla ei ollut aavistustakaan tulevaisuudesta ja siitä mitä tulisin seuraavaksi tekemään. Varmaa oli ainoastaan se, että Australiaan jäisin joka tapauksessa ja Suomeen palaaminen ei tulisi kysymykseenkään vaikka tilanne olisi mikä. Oloni oli vain sanoinkuvailematon, koska tunne siitä, että nyt on aika kertoa asiasta oli niin vahva, mutta samaan aikaan järki yrittää kolkuttaa takaraivossa ettei ole mitään järkeä vielä ottaa asiaa puheeksi  koska minulla ei ole vielä jatkosuunnitelmaa. Siinä tilanteessa pistin sitten kädet ristiin ja rukoilin Jumalalta, että jos nyt oikeasti on se aika, niin anna minulle voima mennä tuonne olohuoneeseen ja kertoa asia. 10 minuutin päästä istuin olohuoneessa kertoen asiaani. Aluksi tunnelma oli aika jäätävä, mutta saatiin kuitenkin keskustelua asiasta aikuismaisesti ja selitin heille, etten yksinkertaisesti tunne oloani hyväksi ja rennoksi. Kerroin myös etten syytä heitä mistään ja että vika ei ole heissä, minusta ei vain yksinkertaisesti ole tähän. Loppujen lopuksi sovimme, että olen heille au pairina siihen asti kunnes he löytävät uuden tytön. Samalla minulla olisi aikaa myös alkaa etsiä uutta työtä ja asumispaikkaa. Tämän keskustelun jälkeen olin todella helpottunut, mutta myös peloissani. Miten asiat tulisivat järjestymään?

Tällainen pikkukaveri oli odottamassa minua yksi yö
kotiin, oli niin lähellä etten alkanut huutamaan...

Seuraavat pari viikkoa jaoin CV:itäni eri paikkoihin ja lähetin sen myös onlinena lukuisiin paikkoihin. Kahden viikon jälkeen en siltikkään ollut kuullut mistään mitään ja aloin pikkuhiljaa hermostua. En halunnut alkaa järjestämään asumiskuvioita ennen kun voisin olla varma siitä, että saan jostakin rahaa maksaa vuokran. Pian sain kuitenkin puhelun yhdestä ravintolasta jonne olin lähettänyt CV:ni ja he kutsuivat minut työhaastatteluun. Järjestin samalle viikonlopulle myös asuntotsekkauksia vapaista vuokrattavista huoneista lähialueella. Yhtenä lauantaina kävin aamulla katsomassa paria huonetta ja sen perään työhaastattelussa. Ravintolaan astuessani tajusin, että kyseessä oli oikeasti hieno ravintola eikä mikään perusrafla. He pyytivät minua tekemään trialin heti seuraavana päivänä. Sunnuntaina tein trialini ja seuraavalla viikolla sain tietää saavani työpaikan. Yksi katsomistani asunnoista oli myös todella mieleeni ja ilmoitin sen vuokraajalle, että jos hän haluaisi ottaa minut kämppiksekseen ja malttaisi pitää asuntoa vapaana siihen asti kun voisin muuttaa, niin olisin kiinnostunut. Sain myöntävän vastauksen ja tämän seurauksena sain huokaista helpoituksesta; minulla oli nyt työpaikka ja asumisjärjestelyt kunnossa! Rukouksiin oli vastattu, taas kerran.

Viimeiset viikot menivät nopeasti. Aloitin osa-aikaisena ravintolassa ja tein siellä töitä parina viikonloppuna vaikka työskentelinkin samaan aikaan vielä myös host-perheelleni. Työkuvani on ilmeisesti pääasiassa auttaa kokkeja keittiössä. Teen salaatteja, kasaan annoksia ja autan annosten esillepanossa. Ainoana tyttönä keittiössä olen välillä kauhuissani, koska kiireaikana siellä todella virtaa adrenaliini, tavarat ja ruuat saattavat lennellä ja kielenkäyttö on kaikkea muuta kuin musiikkia korville. Samaan aikaan olen kuitenkin todella innoissani, koska olen aina rakastanut ruokaa ja kokkausta, joten tämä on ihan mieletön tilaisuus viedä myös tätä harrastusta eteenpäin ja oppia uutta. Kotikeittiöstä fine dining-tyylisen ravintolan keittiöön siirtyminen on todellakin aika mieletön askel! Kotona fiilis oli hyvä koska koko ajan tiesin, että kohta saisin alkaa taas hengittää vapaasti ja elää omaa elämääni. Välillä olo oli myös haikea koska tajusin, että työskentelen viimeisiä viikkoja näiden ihanien poikien kanssa. Oloani kuitenkin helpotti ajatus siitä, että tulisin silti jäämään samaan kaupunkiin ja uusi kotini ja työpaikkani olisivat vain parin kilometrin päässä vanhasta paikasta. Voisin siis helposti jatkossakin käydä tervehtimässä heitä ja katsomassa miten pojilla menee. 

Viimeisten viikkojen tunnelmia.
Kaksi niin valloittavaa poikaa!

Zach halusi ottaa itsestestään kuvia 

Kaksi viikkoa taaksepäin tiistaina perheeseen saapui uusi au pair Saksasta, keskiviikkona poikien isovanhemmat tulivat Perthiin, torstaina Tan ja Pete lähtivät lomalle Melbourneen, perjantaina aloitin työt täysiaikaisesti ja lauantaina muutin uuteen kotiin. Paljon siis uusia asioita yhdessä viikossa. Jaan asunnon srilankalaisen nuoren naisen kanssa siten, että meillä molemmilla on omat makuuhuoneet, mutta kylpyhuone, olohuone ja keittiö ovat yhteisiä. Meillä on oma etu- ja takapiha ja etupihan portin avatessa voi havahtua todellisuuteen ja tajuta seisovansa palmujen ympäröimällä uima-allas alueella. Tien toisella puolella on ihan mieletön deli, joka on täynnä tuoreita hedelmiä, vihanneksia, ja tuoreita ja laadukkaita ruoka-aineksia + kaikkia herkkuja. Pilates-studiolle ja työpaikalleni matkaa kertyy vain 2 kilometriä, joten pretty good spot I would say! Kämppikseni vaikuttaa olevan tosi hyvä tyyppi ja tullaan juttuun paremmin kuin hyvin! Saatetaan jutella sohvalla, katsoa telkkaria ja muuten vaan hengailla, mutta sitten kun halutaan omaa aikaa niin voidaan hyvillä mielin mennä omiin huoneisiimme, sulkea ovi ja tehdä juttujamme ilman selittelyitä. Viime viikolla fitclubin jälkeen tulin kotiin ja tämä kämppis oli kokkaamassa illallista. Hän pyyti minut syömään kanssaan juuri tekemää ruokaa. Eilen kokkailtiin taas yhdessä; minä tein pääruuan ja kämppikseni teki jälkiruuan.  Olen tosi onnellinen siitä, että meidän välit on lämpimät ja voidaan myös tehdä juttuja yhdessä. Ollaan jo suunniteltu yhteisiä kokkailuja, ravintolareissuja ja ehkä myös jotain pieniä matkoja jonnekkin lähistölle. 

Uusi koti

Olohuone

Keittiö

Meidän pihan portti vasemmalla.

Näkymät kotiovelta

100% raw, 110% yummy!

Uusi koti, työ ja suklaasmoothiet saavat hymyilemään! 

Elämä täällä on siis hyvää. Olen onnellinen, mutta kuitenkin samaan aikaan jo vähän pelokas. Olen täällä jo neljättä kuukautta ja joka päivä elämä täällä tuntuu paremmalle ja paremmalle. Koska elämä täällä tuntuu hyvälle, samaan aikaan myös pelko siitä, että viisumini on vain yhdelle vuodelle, kasvaa koko ajan. Kauhistuttaa ajatus siitä, että pitäisi muuttaa täältä pois. Vaikka rakastankin kotimaatani ja siellä asuvia perheenjäseniä ja ystäviäni, en todellakaan ole valmis palaamaan sinne takaisin. Tunnen olevani siunattu. Välillä vaan mietin, että miten Jumala voikaan vastata rukouksiini ja toivomuksiini vaikka en olekkaan Häntä kohtaan aina reilu ja rehellinen. Miten joku voi olla minulle niin hyvä ja rakastava vaikka normaalin ihmisjärjen mukaan en ansaitsisi saada sitä kaikkea hyvää? Ehkä se on se ero ihmisen ja Jumalan välillä. Ehkä me ihmiset ei voida edes ymmärtää sitä, kuinka hyvä Jumala meillä oikeasti onkaan. 

Stay blessed!

There is no lots of happiness without a little bit of trouble.

Niin kuin olen jo aikaisemmin todennut, totean sen taas; aika menee nopeasti! Käsittämätöntä ja niin vaikea uskoa, että olen ollut täällä jo yli kuukauden. Jos olen täällä vuoden, 1/12 on jo ohi ja enää 11/12 jäljellä. Jos aika juoksee yhtä kovaa kuin se on tähän asti juossut, niin kohtahan tämä on jo ohi! Tuntuu, että vasta tulin tänne ja että en ole vielä ehtinyt tehdä mitään. Olisi niin paljon ihmisiä ketä voisi tavata, paikkoja joihin mennä ja juttuja joita tehdä. Ehkä elän vielä sitä "honeymoon" vaihetta jonka takia kaikki tuntuu silti vielä niin uudelle ja ihmeelliselle. 

Vaikka tuntuu etten ole tehnyt mitään, niin kun alan kulunutta kuukautta miettimään tajuan, että olen kyllä oikeastaan tehnyt ja nähnyt jo kaikenlaista. Pari viikkoa sitten  lauantaina vietin kokonaisuudessaan ihanan päivän. Löysin netistä sellaisen Fun Fitclub-ryhmän, joka treenaa yhdessä muutaman kerran viikossa ja kaiken huipuksi treenipaikka on Lake Mongerilla, eli 3 minuutin kävelymatkan päässä meiltä. Tämän kruunaa se, että Fitclub maksaa vain $5 kerta ja hinta sisältää recover shaken treenin jälkeen. Ihan huippulöytö, sillä ihmiset siellä on tosi kivoja ja treeni on hauskaa (ja rankkaa)! Fun Fitclub on kyllä nimensä mukaisesti hauskanpitoa ja tehokasta treeniä samaan aikaan, joten teille jotka luulitte ettei liikunta voi olla hauskaa, olette väärässä! Siellä aloitetaan monesti leikkimällä hippaa ja treeni jatkuu punnerruksilla, kyykyillä, hypyillä, juoksuspurteilla, vatsalihasliikkeillä, reppuselässä kantamisella ja vaikka millä muulla, ikinä ei voi tietää mitä ne meille seuraavaksi keksii. 

Treenin ja suihkun jälkeen menimme Camillen kanssa Pioneer's Corner -nimiseen kahvilaan aamiaiselle. Aurinko paistoi kauniille puutarha-tyyliselle terassille, hyvä treeni takana, seura oli hyvää ja pöydällä odotti höyryävä kahvi, kaksi tuoretta ciabatta-leipää keitettyjen kananmunien ja kylmäsavulohen kera... Onnellisuudentunne oli taattu! Tämän jälkeen suuntasinkin jo kohti seuraavaa määränpäätä sillä iltapäivä oli tarkoitus viettää seinäkiipeillessä muutaman muun au pairin kanssa. Ja täytyy kyllä sanoa, että se oli ihan huippua! Joskus olen aikaisemmin sitä kokeillut leirikoulussa ja muistan, että silloin se osoittautui todella vaikeaksi tehtäväksi. Tällä kertaa kiipeileminen onnistui hyvin ja se oli todella hauskaa mutta samaan aikaan myös TODELLA rankkaa! Koko keho joutuu tuossa urheilussa töihin, vaikkakaan sitä ei sillä hetkellä ehdi ajatella. Kun kiipeää korkealle ja miettii mihin seuraavaksi jalkansa ja kätensä pistäisi samalla peläten sitä, ettei vain menetä otettaan ja tipahda, niin siinä ei paljon muille ajatuksille ja tilaa. Minulle tuo laji sai adrenaliinin virtaamaan, koska pelkään vähän korkeita paikkoja, mutta samaan aikaan kuitenkin haluan ylittää pelkoni ja haastaa itseni. Vaikka siinä turvavaljaat onkin, niin silti se aiheutti kutinaa vatsanpohjassa. Kiipeilyn jälkeen menimme Hillarys Harbourneen, jossa kävimme syömässä Healthy Burgerissa hampurilaiset. Valitsin itse Baa-baa burgerin jossa oli lammaspihvi välissä ja se oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista burgereista mitä olen ikinä syönyt! 

Sunnuntaina suuntasimme Camillen ja Ruotsista kotoisin olevan Emman kanssa Fremantleen. Fremantle on osa Perthiä, mutta se on noin puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta ja muistuttaa enemmän pientä kaupunkia kuin kaupunginosaa. Päivä oli kaunis ja niin on myös merenrannalla sijaitseva Fremantle. Ensimmäisenä menimme Fremante Prisoniin, joka on suuri ja vanha vankila. Nykyisin se on turistinähtävyys ja mekin osallistuimme kahdelle opastetulle kierrokselle. Varsinkin ensimmäinen kierros oli todella mielenkiintoinen ja hyvä kokemus. Kierrosta opasti vanhempi englantilainen nainen, joka oli kyllä ihan oikeassa ammatissa; niin hyvin ja elävästi hän tarinat kertoi! Toinen kierros kertoi vankilapaoista, mutta siitä ei kukaan meistä saanut niin paljoa irti, koska aika monesti tiputtiin kärryiltä kun ei ymmärretty kaikkia tarinoita. 

Vankilavierailun jälkeen menimme Fremantlen keskustaan ja nautimme ruuasta Raw Kitchen-nimisessä raakaruokaravintolassa. Söin nachoja tomaatti- ja avokadosalsalla ja jälkiruuaksi nautin suklaakakkua kahvin kera. Ihana kokemus sekin ja käsittämätöntä, että terveellinen ja ravinnerikas raakaruoka voi maistua niin hyvälle kun se on oikein valmistettu! Seuraavaksi menimme Fremantle Marketeille, jossa kiertelimme ja teimme pieniä ostoksia. Tämä paikka on siis iso kauppahalli jossa vilinää ja vilskettä riittää. Sieltä löytyy paikallisia hedelmä, vihannes- ja muita ruokamyyjiä, ruokapaikkoja, vaatteita, koruja, kenkiä, matkamuistoja ja kaikkea mitä vaan voi tuollaisesta paikasta kuvitella löytyvän. Valitettavasti tuolla olomme aikana aloin voida pahoin, jonka takia koko loppupäivä meni minun osaltani pilalle. Pienen kiertelyn jälkeen palasimme iltapäivällä takaisin kotiin. Tunsin oloni entistäkin huonommaksi ja palelin kovasti, joten menin kuuman suihkun kautta suoraan nukkumaan. Minulla oli niin kylmä, että vaikka nukuin vaatteet päällä sukat käsissä kolmen peiton alla, palelin silti. Tulin siis oikeasti kipeäksi ja koko maanantai meni nukkuessa. Tiistaina aloin voida jo vähän paremmin ja jouduin jo tekemään töitä koska vanhemmilla oli niin paljon työkiireitä etteivät he voineet enää jäädä kotiin. Otin sen päivän kuitenkin vielä rauhallisesti ja onnekseni lapsetkin olivat aika helppoja tuona päivänä. 

Seuraavana viikonloppuna olin molempina päivinä mukana Fun Fitclubin treeneissä. Lauantaina satoi vettä, mutta siitä huolimatta meillä oli normaali treeni. Sen jälkeen olin kuuntelemassa Herbalifen luentoa ja myöhemmin illalla kävin ajamassa autolla perheen isän kanssa. Tuo kerta ei ollut paras ajokokemus, koska perheen isä vieressä toi minulle lisäpaineita ja koska tuota kertaa ennen olin ajanut vain yhden kerran, itsevarmuus oli tipotiessään. Suurin ongelma ajaessa on se, että kun istun oikella puolella en osaa yhtään hahmottaa paljonko minulla on tilaa auton vasemmalla puolella. Tämän takia monta kertaa ajoin liikaa vasemmassa reunassa. Mutta harjoittelemalla siinäkin varmasti kehittyy…

Sunnuntaiaamupäivänä olin ensimmäistä kertaa FFF-bootcampissa Scharborough Beachilla ja se oli kyllä nimenä mukaisesti bootcamp! Juokseminen, hyppiminen, ryömiminen ja toisen vetäminen ja reppuselässä kantaminen pehmeässä ja raskaassa hiekassa eivät välttämättä tunnu ihan samalle kun rauhallinen sunnuntaikävely. Treenin jälkeen menimme kaikki vaatteet päällä uimaan mereen ja fiilis oli katossa; uiminen meressä rankan treenin jälkeen, nauravia ja hauskaapitäviä ihmisiä, auringonpaiste ja kylmä recover shake viimeistelmässä kaiken; that's the life I say! Myöhemmin iltapäivällä näin Charlottea ja vietimmekin iltapäivän Subiacossa myöhäisestä lounaasta ja kuumasta kaakaosta nauttien.

Viime viikonloppu oli ikimuistoinen! Torstaina menimme Camillen kanssa shoppailemaan Innoloohon (MINÄ AJOIN!!!), jossa on iso kauppakeskus. Siellä vietimme useamman tunnin, mutta silti aika loppui kesken. Camille ei löytänyt mitään, mutta minä taisin tehdä ostoksia hänenkin puolesta. Toisaalta sain aika paljon tavaraa suhteellisen pienellä rahamäärällä joten en kyllä valita. Oli kiva saada vähän täytettä vaatekaappiin, koska Suomesta otin mukaan vaan ihan perusvaatteita ja kesävaatteita joille suurimmalle osalle ei ole vielä ollut edes käyttöä. Perjantaina tapasin 2 ranskalaista au pairia Subissa ja nautimme muutamat lasilliset viiniä Llama baarissa. Tämä ilta tuli kyllä enemmän kuin tarpeeseen, sillä perjantai oli yksi rankimmista työpäivistä tähän mennessä. Kaille on puhkeamassa uusia hampaita joten koko perjantaiaamun poika vain itki vaikka yritin tanssia, laulaa, leikkiä ja ihan mitä vaan! Aamurutiinien jälkeen menimme puistoon, joka oli kaikille mieluisa vaihtoehto. Pojat leikkivät siellä tyytyväisinä ja nautimme kaikki sateisen viikon jälkeen ensimmäisestä aurinkoisesta ja sateettomasta päivästä. Hankalaa päivää kuitenkin helpotti Zachin ihanat toteamukset "Jenna, you are my best friend" ja "Jenna, can you drive me to Venus, just you and me, ok?" Vaikka välillä joudun todella kasaamaan itseni ja hengittämään syvään vaikeiden tilanteiden takia, tällaiset hetket kuitenkin saavat hymyn huulille huononakin päivänä.

Lauantaina toteutuimme Charloten kanssa suuresti odottamani retken Swan Valleyhyn. Suomeksihan tämä siis tarkoittaa viinimaistelua viinimaistelun perään kera suklaan ja juuston. Osallistuimme bussitourille, eli vierailimme viidellä eri viinitilalla, oluttehtaalla, suklaatehtaalla ja välissä nautimme ihanan lounaan. Meidän kuski Peter oli vanhempi, hulvattoman hauska herrasmies, joka omalta osaltaan teki tästä päivästä onnistuneen. Sää suosi meitä tälläkin kertaa ja voisin leimata tämän päivän ehdottomasti parhaaksi päiväksi koko Australiassa oleskelun aikana. Aurinkoa, viiniä, juustoja, suklaata. Luulin jo olevani taivaassa, koska kaikki tuntui niin täydelliselle. Meidän bussissa oli pääasiassa nuoria englantilaisia ja irlantilaisia ja he näyttivät tietävän miten pidetään hauskaa. Porukka huuteli Peterille "turn the music on!" ja Peterhän pisti musiikin täysille ja kohta koko bussi lauloi mukaansatempaavia biisejä yhdessä. Mieletöntä kerta kaikkiaan! Sen voin vieltä tästä reissusta mainita, että loppupäivästä ei enää paljon vivahteita eri valkoviinien välillä meinannut huomata… 

Elämä Australaissa vaikuttaa kyllä kivalle ja minulle sopivalle. Viihdyn täällä ja nautin siitä, että ihmiset ovat avuliaita ja avoimia. Tämä talvi on välillä aiheuttaut ärsytystä, koska vettä sataa vähän väliä. Yleensä sataa aina vähän aikaa paljon kerrallaan, sitten paistaa taas aurinko ja kohta sataa taas. Tämän takia poikien kanssa ulosmeneminen on tosi vaikeaa, koska kun sade loppuu, ulkona on liian märkää ja juuri kun siellä alkaa olla kuivaa, sataa taas. Mutta tätä se Australian talvi kuulemma on. Ja täällä ihmiset nauttivat tästä, koska kesä tulee olemaan todella kuuma… 

Lasten kanssa on mennyt hyvin eikä suurempia ongelmia ole ollut. Kai kasvaa ja kehittyy ja hänelle alkaa selkeästi muodostumaan oma tahto. Hän haluaa saada ja tehdä asioita ja jos asiat ei onnistu niin kuin hän haluaa, niin turhautuminen iskee ja itku tai kitinä alkaa. Mutta tuollaiset tilanteet ovat kuitenkin aika helposti hoidettavissa. Zachin kanssa on mennyt myös hyvin. Aluksi ongelma oli se, että poika oli tosi kiva minulle päivisin kun oltiin keskenämme, mutta mun vanhemmat tulivat kotiin, hän ei enää halunnut puhua minulle, ei antanut minun auttaa eikä halunnut leikkiä minun kanssa. Olin tästä tosi harmissani ja huolissani ja mietin mitä tein väärin koska 3-vuotiaan pojan käytös muuttuu noin voimakkaasti. Otin asian eräänä lauantaina puheeksi Tanyan kanssa ja hän sanoi minulle, että Zachiltä varmasti vie vain oma aikansa tottua tähän tilanteeseen. Tan antoi myös  vinkin, että asiaa voisi auttaa se, että välillä viettäisin aikaani Zachin kanssa samassa tilassa vaikka vanhemmat olisivatkin kotona. Silloin hän tottuu ajatukseen siitä, että olen oikeasti perheenjäsen joka ei ole lähdössä pian pois enkä nanny, joka työskentee vain vanhempien ollessa töissä. Tämän keskustelun jälkeen aloin tehdä niin kuin Tan sanoi ja nykyään Zach on minulle jo paljon kivempi vaikka vanhemmat olisivatkin kotona! Eilen Zach toi minulle maatushka-nuken ja sanoi "It is present for you but it is -stay forever- present so you can't take it to Finland, you have to stay here forever. Then I can talk with you everyday!" Tuollaiset jutut kyllä lämmittää mieltä ja piristää päivää! Toisaalta eteen tulee myös hetkiä sieltä toisesta ääripäästä; Pojat alkavat olla siinä iässä, että "joukossa tyhmyys tiivistyy" ja he tekevät yhdessä maailman typerimpiä ja raivostuttavimpia juttuja. Eilen lenteli kirjahyllyn kaikki kirjat lattialle ja tänään leluhyllykön kaikki lelulaatikot, kyllä siinä sai taas koota itsensä kun saapui paikalle ja näki tapahtuneen. Ja siivoaminenhan ei tietenkään ole kivaa ja tänään tuon sotkun siivoaminen vaatikin 45 minuuttia, muutamat itkut, äänen korotukset ja kiristykset. Mutta loppujen lopuksi siitäkin selvittiin.Ja täytyy vielä kirjoittaa erikoismaininta siitä, että Zach rakastaa suomalaisia lettuja!

Perheeseen sopeutuminenkin on aiheuttanut monenlaisia tunteita. Hostit ovat olleet minulle kyllä kivoja ja avuilaita kun olen apua tarvinnut. Jos olen menossa jonnekin, niin lähes aina he kysyvät tarvitsenko kyydin ja ovat valmiita auttamaan ja antamaan neuvoja. Se helpottaa paljon kun tietää, että voi helposti kysyä apua jos sitä tarvitsee. Toisaalta kuitenkin vieraan perheen kanssa asuminen on tuottanut välillä vähän ahdistusta, koska on vaikea tietää mitä he minusta ja minun tekemisistäni ajattelevat. Periaatteessa olen perheenjäsen, mutta kuitenkin se on ihan eri asia kun oman perheen kanssa ollessa. Välillä on vaikea miettiä, että missä ja miten päin olisin; olisiko asiaan kuuluvaa olla heidän kanssaan olohuoneessa vai olisiko parempi olla omassa huoneessa? Voinko työpäivän jälkeen lähteä ulos ja tehdä omia juttuja vai pitäiskö viettää hetki perheen kanssa? On haastavaa elää ja asua yhdessä ja samaan aikaan tehdä töitä "omalle perheelle". Toivon, että tämäkin asia tasoittuu ajan kanssa kun alan löytämään oman paikkani täältä ja kun tutustumme enemmän toisiimme.

Seuraavaksi voisin puhua suuresta rakkaudestani eli ruuasta. Periaatteessa voin syödä kaikkea mitä kaapista löytyy, mutta kuitenkaan en tunne käytännössä asian olevan niin, koska ne eivät ole minun vaan koko perheen. Ruoka aiheutti tällä viikolla muutenkin keskustelua ja hostini ilmaisivat minulle, että en voi pyytää kaupasta liian kallista ruokaa. Tämä oli minulle todella suuri kolahdus ja sai minulle todella huonon olon. Ruoka on ollut minulle aina henki ja elämä. Olen aina tykännyt panostaa siihen ja minulla on pitkään ollut omat ruokailutottumukseni ja tapani. Nyt kun joku tuleekin kommentoimaan kyseistä asiaa, se on kuin iskun vyön alle, niin henkilökohtaiselle asialle se tuntui ja tuntuu edelleen, koska olen pyytänyt vain sellaista ruokaa mikä Suomessakin kuului arkiseen ruokavaliooni. Tämä sai minut nousemaan vähän varpailleni ja tällä hetkellä minulla onkin todella epävarma olo siitä, mitä voin kaupasta pyytää ja mitä en. Tultiin siihen tulokseen, että sunnuntaisin istutaan pöydän ääreen yhdessä ja suunnitellaan seuraavan viikon ruokailuja. Ruoka on asia, mistä en ole aikaisemmin halunnut tinkiä enkä halua tinkiä jatkossakaan. Kun syön itselleni sopivalla tavalla voin hyvin ja jaksan paremmin. Koska se on minulle niin kokonaisvaltainen ja merkittävä asia, en myöskään voi siinä paljon joustaa. En tiedä mitä tulossa on ja miten asiat järjestyy, mutta toivottavasti kuitenkin parhain päin.

Paljon on kuitenkin seikkailuja ja koettavaa vielä edessä. Parin viikon päästä edessä on perheloma Queenslandiin, mutta samoihin aikoihin myös ensimmäinen hyvä ystäväni täällä sanoo hyvästit Australialle ja palaa takaisin kotimaahansa. Ristiriitaiset tunteet ja hankaluudet varmasti kuuluvat asiaan ja niin kuin hyvä ystäväni sanoi; ei elämä Suomessakaan olisi koko aikaa harmitonta. Ja jo tänne tullessani tiesin, että tämä työ ei ole helpoin mahdollinen työ, mutta silti näin sen itse parhaaksi mahdolliseksi tavaksi lähteä ulkomaille. Riippumatta siitä missä tai milloin olen, on onneksi aina yksi ja sama vaihtoehto saada lohtua ja helpotusta huolien keskellä. Tämä vaihtoehto on rukous ja ilman sitä ja luottamusta Jumalaan en kyllä täällä kovin pitkälle pääsisi. On niin lohdullista tietää, että Jumala kyllä tietää mitä se minun eteeni pistää ja minun tehtäväni on vain luottaa tähän suunnitelmaan. Jokaisessa ahdistuksen hetkessä minulla on joku kenen puoleen kääntyä. Tämä on tullut hyvin esiin, koska välillä aikaeron takia minulla ei ole ketään muuta kenelle puhua ja keneltä kysyä neuvoa, mutta Jumalan kanssa voin jutustella vaikka 24 tuntia vuorokaudessa ilman aikaeron ja kiireiden tuomia ongelmia. Tietoisuus siitä, että Jumalalla on minulle TÄYDLLINEN suunnitelma ja kaikilla asioilla on omat tarkoituksena, saa minut jaksamaan vaikeuksista riippumatta. On niin hienoa tietää ja voida luottaa siihen, että joku ihmistä paljon paljon voimallisempi ja suurempi pitää minusta aina huolta! En ole vielä päässyt täällä mukaan mihinkään seurakuntaelämään, mutta odotan kyllä jo kovasti, että tapaisin täällä myös muita uskovia ihmisiä.

God Bless you all! <3

It's time to settle down

Uuden alku on luonnollisesti vanhan loppu, vai onko? Minun elämäni muuttui ainakin yhdessä vuorokaudessa täysin erilaiseksi,sillä arki täällä on täysin toisenlaista mitä se oli Suomessa. Harvoin ihmisille tulee tällaista helppoa tilaisuutta aloittaa "puhtaalta pöydältä", mutta minulle se tapahtui ja tässä sitä nyt ollaan. Täällä olen kaikille tuntematon  eikä kukaan tiedä kuka oikeasti olen, millainen on minun historiani ja millainen on minun todellinen luonteeni. Ajatus tästä saa minut hämilleen, mutta toisaalta taas nautin siitä. Kukaan ei voi perustaa mielipidettään minusta sen mukaan mitä on aikaisemmin nähnyt tai kuullut jostain muualta. Näille uusille ihmisille olen se Jenna, joka olen juuri tällä hetkellä enkä mitään sen enempää tai vähempää. Tämä tilaisuus antaa minulle myös täydellisen tilaisuuden tutustua itseeni ja auttaa minua oppimaan ja näkemään kukaan oikeastaan todellisuudessa olen. Vanhan elämän taaksejättäminen ja uuden aloittaminen on samaan aikaan jännittävää mutta myös pelottavaa. Tiedän, että nyt on kuitenkin minun aikani avata silmäni ja nähdä elämän uudet ulottuvuudet. Kun oikein alan ajattelemaan tätä uutta tilannetta ja sen tuomia mahdollisuuksia, tunnen kutinan mahanpohjassani ja huomaan pienen hymyn nousevan kasvoilleni. 

Ensimmäinen viikko alkoi omalla tavallaan ja toi mukanaan todella paljon uutta. Maanantai on minulla normaalisti vapaapäivä, mutta tällä viikolla Tanilla oli työ-meeting, jonka takia hoidimme lapsia pari tuntia iltapäivästä. Aika meni nopeasti, koska kaikki tuntui vielä ihan uudelta ja edellinen au pair otti ison roolin lasten hoitamisen suhteen, joten itse katselin menoa lähinnä vain vierestä. Myöhemmin illalla tapsin Camillen, ranskalaisen au pairin, joka asuu samalla kadulla vain viiden talon päässä meistä. Camille on samassa au pair -facebookryhmässä ja löysimme toisemme sitä kautta, sillä hän on myös uusi täällä ja saapunut Australiaan vain muutaman päivän ennen minua.  Menimme yhdessä Subiacoon, joka on suburb noin 15 minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Se on vähän niin kuin pieni kaupunki, sillä siellä on kauppoja, kahviloita, pubeja, rautatieasema ja kaikkea muuta sellaista. Perille päästymme  ensimmäisenä eteemme osui paikka nimeltä San Churro ja päätimmekin kokeilla sitä. Tätä valintaa joudun ehkä myöhemmin katumaan, sillä todennäköisesti tulen jatkossa menettämään terveyteni ja rahani tämän paikan ansiosta. San Churro, jo paikan nimi saa minut hypnoosiin enkä tiedä mitä sanoisin ensimmäisenä, sillä tämä "kaakaola" on yksinkertaisesti AWSOME! Paikka on siis espanjalainen hot chocolate mesta, joka tarjoaa kymmeniä erilaisia kaakao-vaihtoehoja, smoothieita, kakkuja, jäätelöannoksia, jälkiruokia, suklaata ja niin kuin nimestä voi päätellä, niin myös churroja. Voisin kuvailla tarjontaa vaikka koko loppupäivän, mutta ehkä on parempi, että kiinnostuneet tsekkaavat paikan tarjonnan itse tämä linkin takaa: http://www.sanchurro.com/. Joka tapauksessa paikka oli kaikinpuolin mieletön. Se oli täynnä nuoria ihmisiä viettämässä aikaa yhdessä churrojen ja kuumien kaakaoiden äärellä. Onnekkaina eksyimme paikkaan maanantaina, sillä maanantai-iltaisin siellä on live-musiikkia ja tänä kyseisenä iltana siellä lauloivat ja soittivat yhdessä nuori tyttö ja vanha mies. Tämä duo todella sai aikaan jatkuvaa kylmääväreilyä! Nuori tyttö ja vanhempi mies esittämässä yhdessä mitä kauniimpia ja ihanimpia lauluja. Ja kun tästä sai nauttia uuden tuttavuuden kanssa dark hot chocolaten äärellä, oli onnellisuudentunne taattu. Siellä meillä sitten vierähtikin pari tuntia kun jaoimme kokemuksia ja tuntemuksia siitä, miltä tuntui olla toisella puolella maapalloa.

Tiistai oli ensimmäinen oikea työpäivä, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että työt alkavat seitsemältä ja loppuvat viiden ja kuuden välillä kun vanhemmat tulevat kotiin. Sen jälkeen syömme kaikki yhdessä dinnerin ja kuuden jälkeen olen käytännössä vapaa omille jutuille. Nämä päivät ovat pitkiä, mutta niitä on vain kolmesti viikossa;  tiistai, keskiviikko ja perjantai. Viikonloput olen aina vapaalla ja pääsääntöisesti myös maanantait. Torstaisin Tan vie Zachin gymiin aamupäivällä jolloin jään Kain kanssa kotiin. Normaalina torstaina minulla siis pitäisi olla töitä vain puolikas päivä. Ollaan kuitenkin sovittu, että autamme toisiamme aina tarpeen mukaan joten on mahdollista, että joskus teen töitä myös silloin kun normaalisti olisi vapaata ja vastaavasti Tan voi toisinaan yrittää järjestää töitään sen mukaan jos minulla on jotain erityismenoa. Mielestäni tällainen kuulostaa hyvältä, koska pääsääntöisesti minulle jää paljon vapaa-aikaa, mutta koska olemme kuitenkin molemmat joustavia ja valmiita auttamaan toisiamme, se vahvistaa tunnettä siitä, että en ole täällä vaan töissä vaan olen osa perhettä. 

Nyt takaisin tiistaihin. Aluksi voin sanoa, ettei se ollut helppo päivä ollenkaan. En saanut kirotun aikaeron takia nukuttua vielä edellisenäkään yönä ja aamun seitsemän herätys ei helpottanut asiaa alkuunkaan. Toisaalta hyvä, että minun piti kuitenkin herätä jo niin aikaisin, koska se varmasti helpottaa päivärytmiin pääsemistä ja aikaerosta ylipääsemistä vaikka nyt tuntuukin vaikealle. Aamu alkoi sillä, että Tan ja Pete valmistautuivat töihinlähtöön ja me annoimme lapsille aamiaista. Kun vanhemmat olivat lähteneet, leikimme lasten kanssa ulkona ja siivosimme aamuisia jälkiä. 11 aikaan Kai meni päiväunille. Nukkumaanlaittaminen ei kuitenkaan vielä sujunut ihan niin kuin kirjoissa. Tämä varmasti johtui siitä, ettei minulla ollut tarkkaa tietoa siitä miten pitää toimia. Perheen edellinen au pair siis joutui auttamaan minua ja kun nyt näin mitä minun tulee tehdä, on helpompaa yrittää huomenna uudelleen. Kain päiväunien aikaan edellinen au pair meni Zachin kanssa puistoon pyöräilemään ja minä jäin kotiin. Katsoin hetken tv:tä ja nautin varsinaisen aamupalan auringossa kera kahvin. Tässä vaiheessa olo oli tosi väsynyt, joten oli ihana hengähtää hetki. Samaan aikaan kun toiset tulivat takaisin puistosta, Kai heräsi päiväuniltaan ja kävin hakemassa pojan alakertaan. Hetken aikaa unien jälkeen Kai oli vain sylissäni ja painoi päätään rintaani vasten. Minulle tuli siitä tosi hyvä olo, koska koin sen jo yhtenä eleenä siitä, että poika alkaa luottaa ja turvautua minuun. Päiväunien jälkeen söimme vähän välipalaa ja leikimme iloisesti ulkona. Seuraavaksi minulle tuli tilaisuus lähteä lenkille ja tunti omaa aikaa ulkona tuli tähän väliin enemmän kuin tarpeeseen. Palattuani kotiin ulkona alkoi sataa ja tuulla, joten jouduimme leikkimään loppupäivän sisällä. Toinen Au pair ja Zach viettivät aikaa kahdestaan, joten olin iltapäivän Kain kanssa. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta kolmen jälkeen poika alkoi ilmeisesti vähän väsyä, jonka seurauksena hän oli koko ajan tosi takertuvainen ja helposti itkevä. Seuraavat pari tuntia sainkin istua kuin tatti lattialla ja yrittää keksiä koko ajan uutta tekemistä jotta poika pysyisi tyytyväisenä. Itku alkoi heti kun nousin lattialta ja yritin vähän järjestää paikkoja. Nämä pari tuntia olivat aika rankkoja, koska Kai jaksoi yhtä juttua vain pienen hetken ja sen jälkeen tarvitsi taas keksiä jotain uutta.

Viiden jälkeen Tan tuli kotiin ja olin siitä tosi onnellinen. Kai takertui heti äitiinsä ja oli siltikkin tosi itkuinen. Tunsin oloni tosi surkeaksi, koska normaalisti niin iloinen ja hymyilevä poika olikin yhtä äkkiä tosi itkuinen ja epätyytyväinen vietettyään päivän minun kanssa. Tunsin syyllisyyttä, koska pojat ovat pitäneet vanhempia viimeaikoina paljon hereillä öisin ja nyt he joutuvat vielä pitkän työpäivän jälkeen kestämään itkuisia ja väsyneitä lapsia. Dinner olikin minulle aika vaivaannuttavaa aikaa ja odotin vain, että pääsisin omaan huoneeseeni lepäämään koska tunsin olevani itkun partaalla. Kun vihdoin pääsin omaan huoneeseeni, tunsin olevani samaan aikaan helpottunut ja ahdistunut. Ajattelin, että mitä jos minusta ei olekkaan koko hommaan, lapset eivät tykkää minusta ja vanhemmat ajattelevat, että ovat tehneet huonon valinnan ottaessaan minut. En kuitenkaan halunnut ottaa asiaa vielä puheeksi, koska edellinen au pair oli vielä täällä ja tämä oli vasta ensimmäinen viikko. Mietin, että mitä tästä hommasta voi tulla, jos ensimmäisen päivän jälkeen tuntuu jo tältä. Vietettyni hetken yksin, menin keittiöön keittämään teetä ja Pete istui siellä syömässä. Tankin tuli sinne hetken päästä ja yhtä äkkiä vain päätin ottaa asian puheeksi. Kerroin, että Kai oli tänään iltapäivän tosi itkuinen  ja että se oli vaikeaa aikaa. Host-vanhempani kertoivat, että ihan sama tilanne oli ollut silloin kun edellinen au pair oli aloittanut, ja että se vie vain vähän aikaa, että totuttelemme toisiimme. He sanoivat, että Kai on nyt siinä iässä, että hän haluaa kokea kaiken mahdollisen, mutta ei kuitenkaan osaa pukea haluamaansa vielä sanoiksi jolloin hän turhautuu. Lapset ovat kuulemma myös rennompia ulkona ja koska vettä satoi koko iltapäivän, jouduimme leikkimään sisällä. Lisäksi takana on pari huonosti nukuttua yötä ja paljon tapahtumia ja uusia asioita lyhyelle ajalle, joten myös ne tekevät asioista vaikeampaa. He sanoivat, että ajan kanssa everyhing will be alright ja että tähän tarvitaan vain aikaa. Tan ja Pete olivat koko ajan tosi ymmärtäväisiä ja puhuivat minulle tosi kivasti. Olen niin onnellinen, että yhtä äkkiä tulikin hyvä hetki ja päätinkin ottaa asian heti puheeksi. Tämä keskustelutilanne myös avarsi meidän suhdetta ja nyt varmasti jatkossakin uskallan mennä puhumaan heille paremmin jos joku asia painaa mieltäni. Olin keskustelun jälkeen niin helpottunut ja meninkin huoneeseeni mukanani jo lähes tyhjäksi juotu teemuki ja huomattavasti kevyempi mieli. Tämä keskutelu sai minut todellakin ymmärtämään sen, että kuinka tärkeää on, että vanhempien kanssa voidaan puhua avoimesti kaikista mielessä olevista asioista. Sanoin jo eilen Tanille, että jos on mitään mitä he haluaisivat minun tekevän toisin tms, niin  toivon heidän sanovan siitä heti minulle ja että otan mielelläni kaikenlaista palautetta vastaan. 

Loppu työviikko tuntui vielä aika raskaalle. Välillä meillä oli vaikeampia tilanteita, koska samassa talossa asui vielä perheen edellinen au pair, jolla oli selkeät tavat ja ajatukset toimia, joten minä olin lähinnä sivustaseuraaja. Tämä tyttö tykkäsi viettää paljon aikaa Zachin kanssa, joten minulla oli hyvä tilaisuus tutustua Kaihin. Viikko kuitenkin rullaili omalla painollaan eteenpäin ja siitä selvittiin. Loppuviikosta alkoi vihdoinkin tuntua siltä, että olen jo lähes kokonaan selättänyt aikaeron tuomat vaikeudet. Torstaina aamulla veimme toisen au pairin ja Zachin eläintarhaan ja sillä aikaa minä, Tan ja Kai menimme ostoksille etsimään minulle lämpimiä vaatteita. Mukaan tarttuikin yksi oikein paksu huppari joka on sisältä kokonaan karvaa. Ja voin olla aika varma, että talvella tulen käyttämään sitä päivittäin! Myöhemmin iltapäivällä menin Camillen kanssa uudestaan cityyn. Kiertelimme paikkoja, hankimme matkakortin public transporttiin ja kävimme nauttimassa dinneriksi sushia. Täällä on paljon aasialaisia, joten lähes joka kulmalla on joku aasialainen ravintola ja sushia tuntuu saavan joka paikasta. Ja tästäkös minä olen onnellinen, sillä sushi on nykyään yksi lempiruuistani ja voisin syödä sitä vaikka päivittäin! Kaupunkikierroksen jälkeen otimme junan Subiacoon ja kappas vain, päätimme poiketa San Churrossa jälkiruualla. Tällä kertaa otimme kaakaoiden lisäksi yhdet 1-hengen churrot puoliksi, koska halusimme molemmat maistaa niitä. Ja taas tällä kertaa olimme taivaassa, sillä kaakao ja churrot maistuivat taivaallisille. Myös tällä kertaa olimme erityisen onnekkaita, koska live-musiikkia on tarjolla myös torstai-iltaisin!

Perjantai oli kaunis aurinkoinen päivä ja onneksemme lapset nauttivat itsekseen ulkonaleikkimisestä, joten saimme hetken aikaa vaan makoilla patiolla ja nauttia lämpimästä auringosta. Aamupäivästä poikien täti ja serkut kävivät meillä leikkimässä ja pojat selkeästi nauttivat serkkujensa seurasta. Myöhemmin Peten äiti tuli tänne vieraillakseen täällä viikonlopun yli. Illalla olin sopinut tapaavani pari au pairia Norhbridgessä. Se on alue "keskustan takana", jossa on paljon baareja, pubeja, kahviloita ja ravintoloita. Host-isäni lupasi antaa minulle kyydin sinne ja meillä oli suunnitelmissa tavata cityssä muiden au pairien kanssa. Juuri kun olimme lähdössä kotoa, yksi au pair soitti minulle ja kertoi, että oli myöhästynyt bussista. Koska seuraava bussi olisi tullut vasta tunnin päästä, kysyin Peteltä josko voisimme hakea myös tämän tytön. Hän ei oikein syttynyt ideasta mutta suostui silti. Myöhemmin kaduin syvästi että kysyin koko asiaa koska tajusinkin, että tämä tyttö asuu aika kaukana meistä ja ihan toisella puolella kaupunkia kun minne me olimme suunnitelleet menevämme. En kuitenkaan enää voinut tehdä asialle mitään, joten yritin vain istua mahdollisimman kiltisti etupenkillä ja soimasin itseäni omassa päässäni koko matkan typerän ehdotuksen takia sillä huomasin, että Pete oli työviikon jälkeen todella väsynyt. Tehty mikä tehty, joten ainoa asia mitä pystyin tekemään oli se, että kiittelin häntä paljon kyydistä ja pyysin anteeksi, että hänen perjantai-iltansa meni tällaisissa merkeissä. Ilta ei sujunut tämänkään kommelluksen jälkeen ongelmitta, sillä olimme myöhässä aikataulusta eivätkä toiset tytöt enää odottaneet meitä sovitussa paikassa. Kummallakaan meistä ei ollut heidän numeroita ja etsittyämme heitä hetken tapaamispaikan läheltä totesimme, että etsintä ei tule tuottamaan tulosta. Päätimme sitten yhdessä mennä yhteen pubiin siidereille. Vietimme Northbridgessä pari tuntia jutellen ja paikkoja ihmetellen ja jo ennen puoltayötä otimme bussit kotiin. Ilta oli ihan okei, mutta totesin että Northbridge ei ole minua varten viikonloppuiltaisin. Yhdestä siideristä sai maksaa 10 dollaria ja paikka oli täynnä humalaisia tyhmästi käyttäytyviä ihmisiä. Käytän ennemmin rahani ja aikani sellaiseen tekemiseen mistä nautin ja mistä on minulle oikeasti iloa.

Lauantaina tapasin kaupungissa englantilaisen tytön nimeltä Charlotte, jonka kanssa törmäsimme toisiimme Couchsurfing-nettisivulla. Menin cityyn bussilla ja kun leimasin korttini laitteeseen, se ilmoitti ettei kortillani ole enää credittiä. Ihmettelin asiaa bussikuskille ja kerroin, että latasin kortin vasta pari päivää sitten. Bussikuski kysyi minulta, että olenko muistanut joka kerta tehdä tag offin kun menen pois julkisesta kulkuvälineestä. En ollut kuullut koko jutusta ja bussikuski kertoi, että joka kerta kun tulen bussiin, minun tulee tehdä tag in ja kun menen pois bussista, minun pitää tehdä tag off. Jos unohdan sen, kortiltani veloitetaan 11 dollaria. Hetken olin tosi harmissani, mutta toisaalta tämä oli ehtinyt tapahtua vain kerran ja nyt olin ainakin tietoinen asiasta, joten otin tilanteen oppimisen kannalta. Kun sitten pääsin perille, tapasin Charloten ja vietimme monta tuntia kaupungilla kierrellen ja kahvitellen. Charlotte on Australiassa myös Working/holiday viisumilla ja on tällä hetkellä töissä Perthissä. Meillä oli tosi kiva päivä ja juteltavaa riitti. Kiertelimme eri kaupoissa vain katsellen ja hengaillen. Yhdessä kaupassa eksyimme karkkihyllylle ja tajusin, etten ole syönyt täällä vielä ollenkaan suklaata! Charlotte oli todellinen suklaa-expertti, joten hän suositteli minulle heti vaikka mitä. Päädyin ostamaan kaksi pientä levyä australialaista suklaata sekä Reese's -nimistä suklaata, jota jo maistoin ja johon rakastuin täysin! Reese'sit ovat amerikkalaisia suklaakuppeja, joiden sisällä on peanut butteria. Makeaa suklaata, jossa on sisällä aavistuksen suolaiselta maistuvaa peanut butteria; olin heti myyty! Myöhemmin kotiin tultuani perheen edellinen au pair oli valmistautumassa lähtöön ja Tan vei hänet  illalla lentokentälle. Juttelin illan perheen grandman kanssa. Hän on todella loistava persoona ja aika meni tosi nopeasti eteenpäin hänen kanssaan jutellessa. Kymmeneltä illalla menin sängylleni makoilemaan, mutta totesin olevani sen verran väsynyt että päätin ruveta nukkumaan. Jotenkin olin niin helpottunut siitä, että kello oli vasta kymmenen ja olin ihan silti jo väsynyt, sillä se todellakin kertoo että olen nyt päässyt yli aikaerosta!

Sunnuntai-aamuna menimme Camillen Kanssa Perth Zoohon, jossa kiertelimme neljä tunia katsellen eläimiä. Aika vierähti siellä todella nopeasti, sillä en olisi uskonut viihtyväni niin pitkää aikaa eläintarhassa. Päivä oli vähän viileä ja välillä ripsi muutama pisara vettä, mutta ei kuitenkaan haitaksi asti. Eläintarhailun jälkeen otimme ferryn keskustaan. Minulle tämä tilanne oli aika koominen, sillä tuntui hassulta, että yksi julkisenliikenteen vaihtoehto on vettä pitkin menevä bussi. Tämä johtuu siitä, että Perth on jaettu South-Perthiin ja  North-Perthiin ja näiden kahden alueen välillä on iso joki. Matka kesti vain noin kymmenen minuuttia ja kohta olimmekin jo keskustassa. Kävimme muutamassa kaupassa ja ostinkin uudet ballerinat. Ne ovat joka tilanteen- kengät,tuntuivat pehmoiselle jalkaan ja olivat kaikenlisäksi alennuksessa, joten enhän mitenkään voinut jättää niitä kauppaan… Kotiin päästyäni kävin vain nopeasti suihkussa, sillä seitsemältä olimme menossa isomman au pair porukan kanssa syömään intialaiseen vegetaariseen ravintolaan. Ravintola vaikutti tosi mielenkiintoiselle, koska se toimii täysin erilaisella periaatteella kuin normaalit ravintolat. Ravintola tiivistääkin ajatuksena näin: "Eat as you like, Pay as you feel. Food is essential for one’s existence. However one is limited by the amount one can consume. Annalakshmi welcomes guests from all walks of life where one pays what his/her heart feels." Tässä ravintolassa käyminen oli mieletön kokemus, koska se oli täysin erilainen kuin ravintolat missä aikaisemmin olen käynyt. Ruoka oli vähän mausteista ja maukasta, mutta ei kuitenkaan mitään "maailman parasta gourmeeruokaa". Kokemuksena kuitenkin ihan ykkönen ja parasta oli taas se, että sai samalla tutustua uusiin ihmisiin. Dinner oli todellinen kulttuurikokemus, sillä meitä oli siellä 8 ihmistä ja kaikki eri maista! Meillä oli tosi kivaa ja kaikki olivat ystävällisiä ja kaikki juttelivat kaikkien kanssa. Dinnerin jälkeen menimme vielä keskustassa sijaitsevalle kattoterassille nauttiman yhdet juomat ja jatkamaan yhteistä iltaa.  Tykkäsin tosi paljon illan meiningstä, koska tunnelma oli tosi rento sillä sunnuntai-iltana terassilla ei ollut liikaa ihmisiä ja porukka oli siellä viettämässä yhteistä aikaa kännäämisen ja hullun bilettämisen sijaan.  Meidän porukastakin suurin osa joi jotain alkoholitonta. Minulle sai tosi hyvän fiiliksen aikaan se, että ihmiset voi vaan hengailla baarissa ja viettää aikaa yhdessä niin, että alkoholi ei ole olennaisessa roolissa.

Kokonaisuudessaan voisin sanoa, että elämä täällä vaikuttaa sellaiselta, josta nautin. Ihmisten ystävällisyys tekee vieläkin vaikutuksen. Jos kävelen kotikadulla tai lähettyvillä, niin monet ihmiset tervehtivät iloisesti, vaikka en ole koskaan aikaisemmin tavannut heitä. Kuitenkin ymmärrän nyt, että kaupassa henkilökunnan iloisuus ei lähellekkään aina tule sydämestä, sillä usein "How are you today?" on vain fraasi, jonka he sanovat vain siksi, että niin kuuluu sanoa. Perhe vaikuttaa hyvälle ja elämä heidän kanssaan helpottuu kun alkaa pikkuhiljaa tuntea heitä paremmin ja paremmin. Oma huone/kylpyhuone antavat minulle yksityisyyttä jos sitä haluan, joten en ole ainakaan vielä ahdistunut siitä, että asun "toisten kodissa". Välillä tulee tilanteita joissa huomaan, että itse toimisin erilailla. Nämä käyvät ilmi esimerkiksi ruokaa laittaessa ja siinä, missä ja miten tavaroita säilytetään. Minulle on myös outoa, että täällä ei ole ollenkaan paheksuttavaa kävellä kengät jalassa sisällä, vaan se on yhtä normaalia kun olisi ilman kenkiä. Kaikki tällaiset asiat ovat kuitenkin vain totuttelukysymyksiä ja niiden kanssa oppii ajan kanssa elämään. Mutta tiedän, että jos olisin tapojeni suhteen todella ehdoton ja ajattelisin että vain minun tapa tehä asioita on oikea, au pairina työskenteleminen olisi mahdotonta. Au pairin pitää olla avarakatseinen ja joustava jotta homma toimii ja kaikkien on helpompi olla. Tämä on asia, jonka kanssa joudun varmasti myöhemmin taistelemaan, mutta  toisaalta tiedän, että tämä on minulle myös loistava tilaisuus kasvaa ja kehittyä ihmisenä. 

Niin kuin arvata saattaa, niin myös kieli on herättänyt minussa paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia. En tajua mistä se johtuu, mutta englannin puhumisen helppous vaihtelee todella suuresti hetkestä riippuen. Jos vietän aikaa esimerkiksi toisten au pairien kanssa, englannin puhuminen tuntuu pääsääntöisesti helpolta ja suhteellisen luontevalta. Silloin minun ei tarvitse miettiä paljon sitä, miten ajatukseni muotoilisin ja mitkä sanat valitsisin. Mutta perheen kanssa minusta tuntuu, että puhuminen takkuaa välillä tosi paljon ja että teen paljon virheitä. Puhumiseen vaikuttaa myös paljon vireystila. Väsyneenä on vaikeampi jaksaa keskittyä kuuntelemaan ja ymmärtämään, saatika sitten että yrittäisi itse puhua vaivattomasti. Tämäkin on toisaalta aika ristiriitaista, sillä jos olen illalla väsynyt ja rupean nukkumaan ajattelen, että nyt minulla on vihdoinkin hetki tiputtaa tuo typerä ja väsyttävä kieli mielestäni ja ajatella omia ajatuksiani suomeksi. Kohta kuitenkin huomaan, että kun yritän ajatella suomeksi, niin mieleeni alkaakin koko ajan tulla ajatuksia englanniksi. Se tunne on todella raivostuttava, koska haluaisin hetkeksi unohtaa englannin ja "antaa mieleni levätä". Mutta minkäs teet… Vieraan kielen puhuminen päivittäin on haastavaa, varsinkin kun täällä ihmiset tuntuvat puhuvan aika nopeasti ja ihan omalla aksentillaan. Joku saattaa puhua minulle jotain josta en ensimmäisellä kerralla ymmärrä yhtään mitään, mutta sitten kun saan saman uudestaan hitaammin ja selkeämmin ymmärränkin kaiken. Mutta uskon (tai oikeasti vain toivon), että tilanne muuttuu ajan kanssa ja uusi kieli alkaakin muuttua luonnolliseksi. 

Talo on mielestäni vieläkin yhtä ihastuttava ja sunnuntaina pääsin muuttamaan oikeaan huoneeseeni kun edellinen au pair lähti pois. Huone on ihana, sillä täällä on paljon säilytystilaa ja mahtavat vaatekaapit joissa on paljon henkaritilaa. Pehmeä kokolattiamatto tuntuu ihanalle kylminä päivinä ja sänky on iso ja pehmeä. Kaiken kruunaa oma kylpyhuone, jonne pääsee vain minun huoneesta. Se on tilava ja moderni, joten saan kyllä senkin suhteen olla tosi tyytyväinen. Elämä on muutenkin alkanut tuntumaan kotoisammalle, koska nyt uskallan jo mennä ottamaan jääkaapista ruokaa ilman, että tuntuu ahdistavalle "syödä toisten ruokia". Olen oppinut käyttämään julkisia ja tiedän, mistä ja milloin junat ja bussit lähtevät jos haluan kotiin tai cityyn. Kaupungin keskusta tuntuu silti vielä todella suurelle, mutta pikkuhiljaa alan hahmottaa mitä on missäkin. Aluksi kun tulin tänne pelkäsin, että en tule löytämään täältä kavereita ja ahdistun yksinäisyyteeni. Nyt ensimmäisen viikon aikana olenkin tavannut jo useita kivoilta vaikuttavia ihmisiä, joten odotan vain, että järjestämme taas joskus jotain yhdessä. Au pairina olemisen ongelma on vain se, että monesti au pairit työskentelevät myöhään iltapäivään asti, joten arki-iltoina harvoin kukaan ehtii, saatika jaksaa tehdä enää töiden jälkeen mitään. Mutta onhan tässä vielä paljon aikaa tehdä kaikenlaista kivaa ja tavata uusia ihmisiä. Sen voisin vielä sanoa tämän työn positiiviseksi puoleksi, että jos työt alkavat aamulla seitsemältä, minun tarvitsee herätä vain 5 minuuttia vaille aikaisemmin jotta ehdin pestä hampaat ja pukea päälle. Töihinlähtö -käsite on täysin vieras, sillä voin esimerkiksi syödä aamiaisen samaan aikaan kun lapset syövät aamiaista ja leikkivät. 

Olen nyt viikon seurannut sivusta lapsia ja perheen elämää ja voin kyllä tässä vaiheessa jo sanoa, että elämä au pairina ei varmasti tule olemaan ruusuillatanssimista. Päivät saattavat olla todella rankkoja kun lapsille sattuu huonoja päiviä ja jos on itse väsynyt. En kuitenkaan oletakkaan, että kaikki tulisi olemaan helppoa. Siitä huolimatta, että tiedostan tulevien vastoinkäymisten mahdollisuuden tiedän, että aika täällä tulee antamaan minulle myös paljon sellaista, mitä en vielä osaa edes kuvitella. Olenkin päättänyt elää päivän kerrallaan ja olla huolehtimatta turhaa huomisesta. Tämä ajatus tiivistyy hyvin lempi Raamatunkohdassani Matt. 6:34. Se on jo monta vuotta ollut suosikkikohtani, mutta vasta nyt olen alkanut ymmärtää soveltaa sitä myös omassa elämässäni. Tässä se tulee ja toivonkin, että kaikki tämän päivityksen lukevat muistavat palauttaa tämän viisauden säännöllisesti mieleensä; 

"Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se kyllä pitää itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

Hi buddies, I'm in Australia!

Täällä minä nyt olen, Australiassa, uskomatona mutta totta! Kotikadulla kasvaa palmuja ja rannalla voi nähdä loppumattoman meren. Takapihalla on oma uima-allas ja kukkapenkissä kasvaa orvokkien sijaan lime- ja sitruunapuita. Ihmiset hymyilevät ja ovat kauniisti ruskettuineita. Lentokentän passivirkailija kysyy hymyillen "How are you today?" ja pyytää vasta sen jälkeen passin. Tällaistahan piti olla  vain tv:ssä, vai pitikö sittenkään?

Viimeiset päivät Suomessa menivät nopeasti. Vietin ne serkkuni luona aurinkoisessa Espoossa. Kävin myös tapaamassa yhtä parasta ystävääni Helsingissä kahvittelun ja jäätelön merkeissä Kampin Ben&Jerry'sillä. Miten maailman paras jäätelö ja ihana ystävä voivatkaan saada sellaisen onnellisuudentunteen aikaan? Kävimme myös ostamassa samanlaiset rannekorut molemmille. Ne muistuttavat päivittäin ystävyydestämme vaikka asummekin nyt kaukana toisistamme. Akateemisesta kirjakaupasta poimin mukaan kaksi englanniksi käännettyä kirjaa, Peppi Pitkätossun ja talvesta kertovan Muumi-kirjan. Myöhemmin kävin vielä serkkuni kanssa ostamassa pienemmälle pojalle Pentikin pehmo-pupun. Hänen kanssaan saimme myös keskiviikkona huippu-idean lähteä Linnanmäelle, jossa vietimmekin muutaman mukavan tunnin. Monen vuoden huvipuistotauon jälkeen laitteet tuntuivat hurjemmille kuin koskaan aikaisemmin! Joudun siis varmaan tässä välissä toteamaan, että vanhuus ei ilmeisesti tule yksin… 

Pian koittikin jo torstai-ilta ja kymmenen maissa löysinkin itseni Helsinki-Vantaan lentokentältä painavien laukkujen ja passini kanssa. Tässä vaiheessa en vieläkään osannut jännittää, minussa täytyy olla jokin vikana! Aikaisemmin olin tuskastunut tavarapaljouteeni ja siihen, että miten saan kaikki tavarat mahtumaan ilman, että joudun maksamaan ekstra-kiloista. Kun kävin luovuttamassa ruumaan menevän laukun, en voinut uskoa laukun painoa todeksi, 23,3kg, vain 300 grammaa liikaa ja sehän ei mitään haitannut. Huokaisin sillä hetkellä helpotuksesta ja toivoin, että käsimatkatavaroitani ei punnittaisi, koska siellä oli monta kiloa liikaa painoa. Tämänkin asian suhteen olin erittäin onnekas, sillä kukaan ei ollut kiinnostunut niiden painosta. Viimeisten halailujeni jälkeen serkkuni kanssa suuntasin kohti oikeaa lähtöporttia. Siellä sitten vielä istuskelin hetken ja puhuin viimeiset puhelut. Lentokoneeseen päästyäni sain onnekseni todeta istuvani nuoren ranskalaisen naisen vieressä ja hänen kanssaan meillä olikin mukavasti juteltavaa. Totesimme molemmat tarvitsevamme vähän ruokaa ja viiniä, jotta voisimme saada unen päästä kiinni. Ensimmäisten lasillisten jälkeen lentoemäntä tuli kysymään haluaisimmeko teetä tai kahvia. Fiksu ranskatar kertoi hänelle kuiskaten, että haluisimme alkaa pian nukkumaan, joten ottaisimme mieluummin toiset lasilliset viiniä. Lentoemäntää alkoi vähän hymyilyttää, mutta ei aikaakaan kun jo kohotimme toiset maljat. Yölento oli hyvä vaihtoehto lepäämisen kannalta. Suurin osa matkustajista nukkuikin pimeässä lentokoneessa lähes koko matkan. Itse en saanut kunnolla unta vaan vaivuin kevyeen horrokseen, joka kyllä nopeutti matkan kulkua, mutta ei poistanut väsymystä. 12 tunnin jälkeen saavuimme Singaporeen, jossa hyvästelin uuden tuttavuuteni ja siirryin suoraan jatkolennolle. Vaihtoaikaa oli juuri sopivasti eikä minun tarvinnut odotella missään vaiheessa vaan pääsin suoraan seuraavaan koneeseen. Aluksi jännitin lennon vaihtoa, koska vaihtoaikaa oli vain reilu tunti enkä ollut koskaan aikaisemmin vaihtanut konetta. Huoli oli kuitenkin turha, sillä uusi portti löytyi vaivattomasti ja lentokentän henkilökunta oli heti valmis auttamaan. Lento Singaporesta Perthiin oli myös kivuton ja varsin mukava. Erityiskiitoksen voisin antaa poikkeuksellisen hyvästä lenokonetarjoilusta; Ruuaksi oli tarjolla nuudelia ja kalaa sweetchilikastikkeen, salaatin ja lämpimän sämpylän kera. Jälkiruokasi oli suklaata, juustoa ja suolakeksejä sekä lemon puddingia. Eikä tietenkään pidä unohtaa hyvää juomatarjoilua australialaisine viineineen. Lentokone ei ollut lähellekkään täysi ja vieressäni ei istunut ketään, joten minulla oli hyvin tilaa lepäillä. Monet ihmiset pelottelivat minua pitkästä ja tuskaisesta lennosta, mutta minulle se ei tuottanut laisinkaan ongelmia!

Pian jo saavuinkin Perthiin ja koneen laskeutuessa tunsin ensimmäistä kertaa  perhosia vatsassani; miten pärjään kielitaidollani ja miten minut otetaan vastaan? Perheen äiti olikin minua heti vastassa ja halattuamme menimme autolle. Kello oli jo lähellä puoltayötä ja ulkona tuntui todella kylmälle ja pimeälle. Kun ajoimme kohti uutta kotiani en voinut uskoa sitä todeksi; Olen nyt todella Australiassa, voiko tämä olla totta! Olisin halunnut huutaa koko maailmalle "Look at me, I'm in Australia!" Hillitsin kuitenkin itseni ja jatkoin maisemien ihmettelyä. Kaupunki ja tiet näyttivät kaikki niin uusilta ja hienoilta. Kun pääsimme perille, olin ihan häkeltynyt. Talo on ihan mielettömän upea ja iso! Kaikki on ihan uutta ja hienoa, tuntuu kuin olisin tullut hotelliin. Perheen bordercollie Trusty tuli heti häntäänsä heiluttaen toivottamaan minut tervetulleeksi.  Minulle oli tehty peti valmiiksi tulevaan huoneeseeni ja meninkin melkein suoraan peiton alle. Yksi asia sai minut hämmästymään täysin, sillä sisällä on JÄÄTÄVÄN kylmä! Joku ehdotti minulle ennen lähtöä, että kannattaisi ottaa villasukat mukaan ja torjuin idean heti naureskellen. Nyt kaksi yötä täällä nukuttuani joudun myöntämään, että ne todellakin olisivat enemmän kuin tarpeen! Puin päälleni pitkät housut ja hupparin ja sen jälkeen menin paksun peiton ja paksun kaksinkertaisen jättiviltin alle. Vasta sen jälkeen aloin tuntea oloni lämpimäksi. Kello tuli jo kaksi yöllä, enkä meinannut saada millään unta. Jonkun ajan jälkeen vaivuin kuitenkin uneen ja heräsin seuraavan kerran aamulla seitsemältä lasten huutoon. Jatkoin kuitenkin vielä uniani ja seuraavan kerran heräsin puolilta päivin jolloin päätin nousta ylös.

Ensimmäinen aamu oli jännittävä, sillä en tiennyt miten minun tulisi olla ja mitä minun tulisi sanoa kun viettäisin ensimmäiset hetket  host-perheeni kanssa. Kun menin keittiöön, perheen isä tuli heti toivottamaan minut tervetulleeksi. Host-perheeseeni kuuluu äiti Tanya, isä Pete sekä 2 poikaa; 3-vuotias Zach ja 1-vuotias Kai. Kai oli juuri mennyt päiväunille ja Zach söi ulkona. Tanya käski hänen tulla tervehtimään minua, mutta poika vain katsoi minua tuimasti ja jatkoi sitten syömistä. Tan kertoi minulle, että silloin kun heidän edellinen au pair oli saapunut heille, Zach oli vihannut häntä koko ensimmäisen viikon eikä suostunut puhumaan mitään koska tiesi, että Au pairin tuleminen tarkoittaa sitä, että äiti lähee päiviksi pois kotoa. Mielessäni huokaisin syvään ja toivoin, että ajan kanssa myös meistä tulisi kavereita. Pienen hetken jälkeen menin hakemaan tuliaiset huoneestani ja vein ensimmäisenä paketit Zachille ja kerroin, että ne ovat lahoja Suomesta. Poika ei voinut aluksi uskoa, että paketit olivat hänelle, mutta kun kerroin että kyllä ne ovat, niin hän innostui ja kiitti lahjoista ja kysyi saisiko avata ne. Vastasin myöntävästi hymyillen ja sillä hetkellä meistä tuli kaverita. Sen jälkeen sainkin leikkiä "Monster truckeilla" lähes koko ajan. Kain herättyä päiväunilta sain tavata myös tämän pikku-hurmurin ensimmäistä kertaa. Kuinka pieni poika voikaan olla niin suloinen tummine hiuksineen ja silmineen puhumattakaan maailman valloittavimmasta hymystä! Myöhemmin päivällä kävimme tekemässä vähän grocery-ostoksia. Lähtiessämme kauppaan sain ensimmäisen hauskan tilanteen aikaiseksi. Pete sanoi, että voin istua etupenkillä ja kun istuuduin autoon, huomasin edessäni ratin. Olin istunut väärälle puolelle! Kun tajusin tämän, kaikki alkoivat nauramaan ja Pete vitsaili, että tässä on avaimet jos kerta heti uskaltaudun kuskin paikalle. Nauraen kiersin toiselle puolelle autoa, sillä toistaiseksi haluaisin istua vielä pelkääjän paikalla. Kauppaan päästyämme katsoin hintoja ja olin kauhistunut, sillä hinnat vaikuttivat tosi korkeille. Todellisuudessa täällä taitaa olla aika Suomen hintaista. Kaupan kassa kysyi ensimmäisenä "How are you?"  ja pakkasi tavarat valmiiksi pusseihin. Nämä molemmat tavat ovat täällä kuulemma täysin normaaleja. Ostosten jälkeen menimme rannalle nauttimaan pienestä picnicistä kera jäätelön ja pirtelön.  Siellä oli niin kaunista! Meri näytti jatkuvan loputtomiin, aurinko paistoi, hiekka oli todella vaaleaa ja palmut hulmusivat kevyessä tuulessa. Sillä hetkellä ajattelin, että en halua koskaan palata takaisin Suomeen. 

Vietettyämme tovin rannalla palasimme takaisin kotiin. Leikin poikien kanssa takapihalla sillä aikaa kun Tan ja Pete tekivät ruokaa. Zach halusi vieläkin leikkiä Monster truckeillaan ja Kai taas konttasi pitkin pihaa ihmitellen kaikenlaisia asioita ja laski pientä liukumäkeään. Pian ulkona alkoi tulla kylmä ja menimme jatkamaan leikkejä sisälle. Zach tahtoi lukea uusia kirjojaan joten istuimme lattialle lukemaan. Oli tosi helpottavaa ja ihanaa huomata, kun Zach tuli heti syliini istumaan ja valmistautui lukuhetkeen. Jännitin vähän lukemista; kuinkahan hyvin 3-vuotias poika ymmärtää lukemistani englanniksi. Jännitin kuitenkin turhaa, koska ensimmäisen kirjan jälkeen poika halusi heti lukea jo seuraavaa kirjaa, joten ilmeisesti puheeni ei ollut ihan täyttä hepreaa hänen korvilleen. Muutenkin olen ollut yllättynyt siitä, että Zach ymmärtää tosi hyvin mitä puhun, minä tosin vain puolet siitä mitä hän puhuu, poika nimittäin höpöttää lähes tauotta mitä ihmeellisimpiä juttuja joihin minä vaan vastaan nyökkäillen ja hymyillen. Pian olikin dinner-time ja söimme ruoksi itsetehtyjä kasvisnugetteja, kalaa ja parsaa. Ruoka oli todella hyvää! Zach alkoi väsyä ja tuli iltaa kohden vaikeammaksi. Hän ei meinannut kuunnella eikä totella ja teki ihan omia juttujaan. Tällainen käytös on kuitenkin varmasti välillä ihan luonnollista 3-vuotiaan pojan käytöstä. Se tuo varmasti jatkossa omat haasteensa, mutta uskon, että opin selviytymään niistä tilanteista. Ennen nukkumaanmenoa Zach tuli sohvalle istumaan ihan viereeni saman peiton alle ja katsoi vielä hetken lastenohjelmia. Seitsemältä tuli poikien nukkumaanmenoaika ja hyvän yön toivotusten jälkeen pojat kiipesivät yläkertaan. Palelin taas niin kovin, että päätin koittaa parantaa tilannetta ottamalla kuuman suihkun. En tajua miten Pete voi istua sohvalla t-paita päällä samaan aikaan kun minä palelen pitkät ja paksut vaatteet ylläni! Illalla olin aika väsynyt, joten menin nukkumaan jo puoli yhdekältä illalla. Ensimmäiset kaksi tuntia nukuin tosi hyvin, mutta sen jälkeen alkoi yön kamalat tunnit. Heräsin ennen yhtätoista ja tunsin oloni tosi virkeäksi enkä yhtään väsyneeksi. Yli kolme tuntia pyörin hereillä sängyssä enkä meinannut saada millään unta. Asiaa ei helpottanut yhtään se, että aivoni tekivät töitä kuin viimeistä päivää ja päässäni pyöri koko ajan asioita englanniksi. Jossain vaiheessa kahden jälkeen kuitenkin vajosin taas uneen.

               Zack ja Kai                        City Beach

Tänä aamuna päätin herätä jo ennen yhdeksää, koska minun on pakko yrittää päästä yli aikaeron vaikutuksista. Aamu meni hengaillessa ja vietin aikaa yksin tehden omia juttujani. Koska tunsin taas jäätyväni sisällä, päätin lähteä pienelle kävelylle. Pete antoi minulle lähialueen kartan, jonka avulla lähdin suunnistamaan ympäri Wembleytä Trustyn kanssa. Heti kotikadulla olin pakahtua onnesta, koska ympärillä näytti niin erilaiselta, aurinko paistoi ja sää oli tosi miellyttävä. Jo muutaman minuutin jälkeen olimme järvenrannalla. Silloin minulle tuli taas fiilis, että haluan jäädä tänne loppuelämäkseni. Järven ympärillä oli paljon puistoalueita, joissa ihmiset tekivät omia treenejään, pelailivat, leikkivät, nauttivat auringosta ja olivat picnicillä. Kiersin ensin järven ja sen jälkeen kuljeskelin vielä asuinalueemme lähettyvillä. Oli niin outoa, koska monet, täysin tuntemattomat ihmiset ottivat rohkeasti katsekontaktin ja hymyilivät, jotkut jopa tervehtivät. Sellaista tapahtuu niin harvoin Suomessa! Nautin täysillä päiväkävelystä, sillä kaikkialla oli niin kaunista, sää oli ihana ja Trusty todella hyvää lenkkiseuraa. Trusty ei vetänyt ollenkaan, käveli koko ajan vasemmalla puolella, ei välittänyt muista koirista/ihmisistä, istui ennen suojatietä ja lähti liikkeelle vasta luvan saatuaan. Noin hyväkäytöksisen koiran kanssa oli ilo lenkkeillä ja otan sen kyllä ehdottomasti useamminkin mukaan! Siinä meillä vierähtikin äkkiä kaksi tuntia. Lenkin jälkeen nautin päiväkahvin auringonpaisteessa takapihalla istuskellen. 

Iltapäivällä Pete ehdotti, että lähtisimme pienelle ajelulle, jotta voisin nähdä kaupungin, Swan Riverin ja Kings Parkin. Kiersimme paikkoja autolla ja olin häkeltynyt, taas kerran. Kaikkialla on niiin kaunista! Palmut ja muut isot puut, ranta-alueet ja hienot rakennukset saavat minut täysin sanattomaksi. Kaikki on niin hienoa ja uutta. Yleensä arvostan vanhoja rakennuksia ja kaupunginosia joita löytyy paljon Euroopasta, mutta täällä ollessani voin kyllä sanoa, että uudet rakennukset ja nykyaikainen arkkitehtuuri ovat myös jotain näkemisen arvoista ja positiivisella tavalla silmäänpistävää. Tiet ovat uusia, eikä mukulakivikaduista tai muuten huonoista teistä ole tietoakaan. Joka puolella on siistiä ja puhdasta.  En malta odottaa sitä päivää kun pääsen viettämään ensimmäisen päiväni Kings Parkissa. Se on valtava puistoalue ihan keskustan tuntumassa, jossa kasvaa paljon suuria puita ja jossa on täydelliset mahdollisuudet erilaiselle liikunnalle. Jos puiston kiertää ympäri, matkaa kertyy kuulemma noin 20 kilometriä ylä- ja alamäkineen, joten siellä olisi mahdollista saada tosi hyvä treeni aikaiseksi. Puiston korkeimmilta kohdilta on mielettömät maisemat ja sieltä voi nähdä todella kauas ja rakennukset, jotka alhaalta katsottuna näyttivät suurilta, näyttävätkin yhtä äkkiä todella pieniltä. Kings Park on varmasti myös täydellinen paikka picnicille. Ajeluretken jälkeen tulimme kotiin valmistamaan illallista. Tänään söimme tacoja ja taas kerran ruoka oli todella hyvää! Tan ja Pete tykkäävät myös tulisesta ruuasta joten uskon, että jatkossakin tulemme syömään erilaisia hyviä ruokia. 

Loppuilta menikin taas chillaillessa. Minua edeltävä au pair on täällä vielä seuraavan viikon ja hän palasi tänään viikonloppuretkeltään. Kello lähenee kymmentä ja se tarkoittaa sitä, että olisi ehkä aika alkaa suunnitella nukkmaanmenoa. Kokonaisuudessaan ensimmäiset päivät ovat menneet todella hyvin. Minut on otettu hyvin vastaan ja alan tuntea oloni koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Tan kysyy usein, tarvitsenko jotain kaupasta tai onko jotain erityistä ruokaa jota haluaisin syödä. Pienet asiat saavat minut tuntemaan itseni onnelliseksi ja on ihanaa huomata, että perhe oikeasti välittää ja on kiinnostunut siitä miten voin. Aluksi en juurikaan aloittanut mitään kekusteluja, koska arastelin käyttää vierasta kieltä, mutta nyt alan uskaltaa käyttää sitä koko ajan enemmän ja enemmän. Talo, jossa asun on erittäin kodikas, kaunis ja yleellinen. Saan kyllä olla tosi kiitollinen tästä kaikesta! Ainakin huomenna on tiedossa vielä rento päivä ja Tan kyllä sanoi, että minun pitää ottaa ensimmäinen viikko rennosti, jotta totun uusiin asioihin ja pääsen yli aikaeron aiheuttamasta väsymyksestä. Torstaina on kuitenkin vuorossa ensimmäinen ilta yksin lasten kanssa, sillä Tan ja Pete vievät edellisen au pairinsa viimeistä kertaa ulos syömään. Ensi viikko tuo mukanaan taas varmasti paljon uusia asioita ja odotan sitä jo innolla!

                            Lake Monger & Trusty