Turning the next page

Tänään matkalaukkuani pakatessani huomasin laukun kyljessä roikkuvan uuden osoitekotelon ja tajusin etten ole vielä täyttänyt siihen tietojani. Hetken sitä tuijotettuani havahduin todellisuuteen ja aloin tosissani miettimään, että mitä siihen edes kirjoittaisin. Perthissä minulla ei ole enää omaa osoitetta ja seuraavaan määränpään sijainti on niin maalla, ettei sinne ole edes osoitetta. Hämmennyin. Päätin jättää sen toistaiseksi tyhjäksi ja myöhemmin ehkä täyttää siihen nimen ja puhelinnumeron, osoitekohtaan taidan kirjoittaa homeless. 

Australia Dayn picnic ja ilotulitukset

Vuosi on alkanut erilaisissa ja omalla tavallaan kiireisissä ja stressaavissa merkeissä. Joulun jälkeen minulla on ollut täällä vierailijoita lähes koko ajan eiliseen aamuun asti. Ensin Jasmin tuli tänne kolmeksi viikoksi, seuraavaksi perhe kahdeksi viikoksi ja viimeisenä heti heidän jälkeen pikkuserkku toiseksi kahdeksi viikoksi. Sen lisäksi olen sanonut itseni irti vanhasta työpaikasta, pakannut tavarani laatikoihin, etsinyt niille sijoituspaikat ja muuttanut matkalaukkuni kanssa viimeiseksi viikoksi kaverini luokse asumaan. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin elämä täällä vierailijoiden kanssa ilman töitä on osoittautunut paljon rankemmaksi ja stressaavammaksi kuin tavallinen arki. Töiden lopettamisen jälkeen olen tajunnut, kuinka kallista elämä oikeastaan onkaan ja kuinka nopeasti säästöt hupenevat jos ei ole tuloja. Myös se, että viimeiset kaksi kuukautta täällä on ollut koko ajan joku, on tuonut ison muutoksen normaaliin elämääni. On ollut ihana nähdä itselle rakkaita ihmisiä, näyttää ja tutustuttaa heitä maahan jossa tällä hetkellä asun ja auttaa heitä luomaan ikimuistoinen loma toisella puolella maapalloa. En kuitenkaan aikaisemmin olisi osannut odottaa, että se tulisi olemaan näin rankkaa. Aikaisemmin järjestin oman elämäni ja päiväni juuri niin kuin itse halusin ja tein asioita oman fiiliksen mukaan. Nyt olen tehnyt suunnitelmat muiden ihmisten ehdoilla, sillä olen halunnut, että jokainen täällä vieraileva ihminen voisi viedä kotiin mukanaan paljon hyviä muistoja tästä ihanasta ihmemaasta. Vaikka elämä onkin ollut nyt erilaista ja ei niin helppoa, en vaihtaisi hetkeäkään pois yhdenkään täällä olleen tärkeän ihmisen kanssa!

 Erityisesti viimeiseen kuukauteen on mahtunut paljon elämää mullistavia asioita. Vuoden vaihteen jälkeen olen etsinyt itselleni farmityötä, joka mahdollistaisi minulle toisen vuoden viisumin. Entisen Au Pair host-perheeni toinen nana tiesi tilanteeni ja hänen kanssa juteltuani lupasi hän katsoa josko voisi auttaa minua jotenkin. Hänen kauttaan pääsin sitten yhteyteen yhden perheen kanssa, joka tarjoutui auttamaan minua viisumini kanssa ja ottaa minut farmilleen kolmeksi kuukaudeksi. Tämä oli minulle suuri helpotus, sillä vihdoinkin sain elämääni seuraavan suunnan eikä lähitulevaisuus näyttänyt enää pelkälle mustalle aukolle. Reilu viikko sitten muutimme vanhasta asunnostamme pois, sillä asunnon omistaja päätti myydä talon jossa asuimme. Koska tiesin, että olisin lähdössä pian farmille, ei minun ollut enää mitään järkeä etsiä uutta asuntoa. Sainkin taas tuntea olevani erityisen siunattu, sillä kerrottuani tilanteeni yhdelle ystävälleni, hän tarjoutui auttamaan ja majoittamaan minut ja serkkuni viimeiseksi viikoksi Perthissä. 

Viimeisten kuluneiden viikkojen aikana olen tajunnut, kuinka onnellinen saankaan olla siitä, että minulla on oikeita ystäviä jotka ovat valmiita auttamaan tilanteen sitä vaatiessa. Ilman  näitä ystäviä en olisi saanut niin vain sijoitettua kaikkia tavaroitani jotka eivä mahdu mukaan, saanut kyytiä vähän väliä paikasta a paikkaan b tai löytänyt paikkaa mihin majoittua viimeisen viikon ajaksi. Olen myös tajunnut sen, kuinka rakas perhe minulla onkaan ja kuinka he ovat valmiita auttamaan ja tekemään mitä vain puolestani.

 Vuosi 2014 on ehtinyt opettaa minua jo niin paljon, että välillä tuntuu, että haluaisin ottaa opintovapaata tästä elämänkoulusta. Stressinsietokykyäni on koeteltu ja kasvatettu huimasti. Lisäksi olen joutunut (tai pitäisikö sanoa saanut) oppimaan, kuinka luopua "pärjään kyllä yksin" -asenteesta ja turvautuamaan ja tarttumaan ystävieni ja perheeni apuun. On ollut vaikea myöntää, että tarvitsen apua käytännössä, mutta myös rahallisesti. Avuntarpeen myöntäminen, saatika sen vastaanottaminen ovat olleet minulle kovia paloja purtavaksi, mutta niistäkin on kuitenkin selvitty. Nyt on tullut minun aikani tajuta, että sitä varten läheiset ovat; olemme täällä toisiamme varten auttamassa toinen toistamme silloin kun kukakin sitä apua eniten tarvitsee. Vaikeinta tässä on ollut se, että tajuan ottavani apua koko ajan vastaan pystymättä kuitenkaan antamaan tällä hetkellä mitään takaisin. Ainakin tiedän, ettei minun tarvitse hetkeäkään epäröidä sinä päivänä kun joku minulle tärkeä ihminen tarvitsee apua ja minulla on mahdollisuus auttaa. 

Olen myös tajunnut, kuinka elämän liiallinen suunnittelu on ihan turhaa. Aluksi minulla oli suunitelmana olla Au Pairina koko vuosi ja mennä sen jälkeen takaisin Suomeen. Päädyin kuitenkin jo reilun kolmen kuukauden aupairiuden jälkeen jättämään ne työt taakseni, aloitin työt ravintolassa, pian olen matkalla kohti farmia ja sen jälkeen ehkä jäämässä tänne vielä ainakin toiseksi vuodeksi. Olen kuitenkin päättänyt käydä kesällä Suomessa ja lento onkin jo varattu niin, että tähän tietoon löydän itseni Helsinki-Vantaan lentokentältä ensimmäinen heinäkuuta. Siitä eteenpäin en halua elämääni vielä stressiksi asti suunnitella, menen sinne, minne elämä minut vie.

Sain myös Jeremyn surffilaudan lainaksi mutta aikapula sekä Perth ja huonot aallot eivät valitettavasti antaneet tilaisuutta päästä kunnolla opettelemaan tätä kivalta vaikuttavaa lajia.

Huomenna alkaa matka kohti seuraavaa kohdetta. Lennän Perthistä Broomeen (pohjoiseen Länsi-Australiaan), josta minut tullaan hakemaan farmille. Kyseessä on yksin yhden perheen voimin pyörivä pihvikarjatila joka sijaitsee 90 kilometrin päässä Broomesta. Perheeseen kuuluu vanhemmat sekä heidän 2 ja 5-vuotiaat pojat. Aikani siellä tulee olemaan todellinen outback-kokemus, sillä tämä paikka on TODELLA eristäytynt; siellä ei ole naapureita, ei kauppoja, ei muita ihmisiä, ei matkapuhelinverkkoa... Broome on lähin paikka, jossa on muita ihmisiä ja elämää. Perhe käy hakemassa postin ja proviisiot sieltä kerran viikossa tai vain joka toinen viikko. Heillä on eläimiä lähes jokaista sorttia; lehmiä, sikoja, vuohia, hevosia, kanoja, kissoja ja mitähän vielä. He myös kasvattavat oman ruokansa, joten Coles-supermarketin sijaan illallispöydän pihvi on peräisin omilta laitumilta ja salaattiainekset takapihan puutarhasta. Roolini tulee olemaan enemmän "perheenjäsen" työntekijän sijaan ja tulen auttaamaan siellä missä apua milloinkin tarvitaan; maatilatöissä, keittiössä, puutarhassa ja lastenhoidossa. 

Jollain tavalla minun on todella vaikeaa tajuta, että olen lähdössä miljoonakaupungista keskelle outbackiä. En ole kuitenkaan sen suhteen surullinen, ahdistunut tai huolestunut. Monet varmasti ihmettelevät, että miten minä nyt tuollaiseen paikkaan olen lähdössä kolmeksi kuukaudeksi. Itse odotan kokemusta kuitenkin innolla ja mielenkiinnolla. En tiedä yhtään, mitä odottaa tai olettaa. Sen sijaan olen vain valmiina avoimin mielin ottamaan vastaan uusia kokemuksia ja kohtaamaan jotain aivan uutta. Hyvällä omallatunnolla voin pitää meikkipussini suljettuna, jättää juurikasvun värjäämättä ja pakata korkokengät pahvilaatikkoon. Uuden kokemuksen lisäksi ainoa asia mitä tavoittelen tulevilta kuukausilta on se, että ilman ulkomaailman paineita pääsisin tutustumaan itseeni paremmin ja että oppisin itsestäni enemmän; kuka oikeastaan olen ja mitä elämältäni haluan. Uskon, että aikani siellä tulee olemaan todella erilaista ja avartavaa ja avaamaan silmäni maailmalle ihan uudella tavalla. Siispä avoimin mielin ja hymyssä suin, cowgirl-hattu päässäni suuntaan taas kohti uutta, toistaiseksi kirjoittamatonta sivua!