It's time to settle down

Uuden alku on luonnollisesti vanhan loppu, vai onko? Minun elämäni muuttui ainakin yhdessä vuorokaudessa täysin erilaiseksi,sillä arki täällä on täysin toisenlaista mitä se oli Suomessa. Harvoin ihmisille tulee tällaista helppoa tilaisuutta aloittaa "puhtaalta pöydältä", mutta minulle se tapahtui ja tässä sitä nyt ollaan. Täällä olen kaikille tuntematon  eikä kukaan tiedä kuka oikeasti olen, millainen on minun historiani ja millainen on minun todellinen luonteeni. Ajatus tästä saa minut hämilleen, mutta toisaalta taas nautin siitä. Kukaan ei voi perustaa mielipidettään minusta sen mukaan mitä on aikaisemmin nähnyt tai kuullut jostain muualta. Näille uusille ihmisille olen se Jenna, joka olen juuri tällä hetkellä enkä mitään sen enempää tai vähempää. Tämä tilaisuus antaa minulle myös täydellisen tilaisuuden tutustua itseeni ja auttaa minua oppimaan ja näkemään kukaan oikeastaan todellisuudessa olen. Vanhan elämän taaksejättäminen ja uuden aloittaminen on samaan aikaan jännittävää mutta myös pelottavaa. Tiedän, että nyt on kuitenkin minun aikani avata silmäni ja nähdä elämän uudet ulottuvuudet. Kun oikein alan ajattelemaan tätä uutta tilannetta ja sen tuomia mahdollisuuksia, tunnen kutinan mahanpohjassani ja huomaan pienen hymyn nousevan kasvoilleni. 

Ensimmäinen viikko alkoi omalla tavallaan ja toi mukanaan todella paljon uutta. Maanantai on minulla normaalisti vapaapäivä, mutta tällä viikolla Tanilla oli työ-meeting, jonka takia hoidimme lapsia pari tuntia iltapäivästä. Aika meni nopeasti, koska kaikki tuntui vielä ihan uudelta ja edellinen au pair otti ison roolin lasten hoitamisen suhteen, joten itse katselin menoa lähinnä vain vierestä. Myöhemmin illalla tapsin Camillen, ranskalaisen au pairin, joka asuu samalla kadulla vain viiden talon päässä meistä. Camille on samassa au pair -facebookryhmässä ja löysimme toisemme sitä kautta, sillä hän on myös uusi täällä ja saapunut Australiaan vain muutaman päivän ennen minua.  Menimme yhdessä Subiacoon, joka on suburb noin 15 minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Se on vähän niin kuin pieni kaupunki, sillä siellä on kauppoja, kahviloita, pubeja, rautatieasema ja kaikkea muuta sellaista. Perille päästymme  ensimmäisenä eteemme osui paikka nimeltä San Churro ja päätimmekin kokeilla sitä. Tätä valintaa joudun ehkä myöhemmin katumaan, sillä todennäköisesti tulen jatkossa menettämään terveyteni ja rahani tämän paikan ansiosta. San Churro, jo paikan nimi saa minut hypnoosiin enkä tiedä mitä sanoisin ensimmäisenä, sillä tämä "kaakaola" on yksinkertaisesti AWSOME! Paikka on siis espanjalainen hot chocolate mesta, joka tarjoaa kymmeniä erilaisia kaakao-vaihtoehoja, smoothieita, kakkuja, jäätelöannoksia, jälkiruokia, suklaata ja niin kuin nimestä voi päätellä, niin myös churroja. Voisin kuvailla tarjontaa vaikka koko loppupäivän, mutta ehkä on parempi, että kiinnostuneet tsekkaavat paikan tarjonnan itse tämä linkin takaa: http://www.sanchurro.com/. Joka tapauksessa paikka oli kaikinpuolin mieletön. Se oli täynnä nuoria ihmisiä viettämässä aikaa yhdessä churrojen ja kuumien kaakaoiden äärellä. Onnekkaina eksyimme paikkaan maanantaina, sillä maanantai-iltaisin siellä on live-musiikkia ja tänä kyseisenä iltana siellä lauloivat ja soittivat yhdessä nuori tyttö ja vanha mies. Tämä duo todella sai aikaan jatkuvaa kylmääväreilyä! Nuori tyttö ja vanhempi mies esittämässä yhdessä mitä kauniimpia ja ihanimpia lauluja. Ja kun tästä sai nauttia uuden tuttavuuden kanssa dark hot chocolaten äärellä, oli onnellisuudentunne taattu. Siellä meillä sitten vierähtikin pari tuntia kun jaoimme kokemuksia ja tuntemuksia siitä, miltä tuntui olla toisella puolella maapalloa.

Tiistai oli ensimmäinen oikea työpäivä, joka tarkoittaa käytännössä sitä, että työt alkavat seitsemältä ja loppuvat viiden ja kuuden välillä kun vanhemmat tulevat kotiin. Sen jälkeen syömme kaikki yhdessä dinnerin ja kuuden jälkeen olen käytännössä vapaa omille jutuille. Nämä päivät ovat pitkiä, mutta niitä on vain kolmesti viikossa;  tiistai, keskiviikko ja perjantai. Viikonloput olen aina vapaalla ja pääsääntöisesti myös maanantait. Torstaisin Tan vie Zachin gymiin aamupäivällä jolloin jään Kain kanssa kotiin. Normaalina torstaina minulla siis pitäisi olla töitä vain puolikas päivä. Ollaan kuitenkin sovittu, että autamme toisiamme aina tarpeen mukaan joten on mahdollista, että joskus teen töitä myös silloin kun normaalisti olisi vapaata ja vastaavasti Tan voi toisinaan yrittää järjestää töitään sen mukaan jos minulla on jotain erityismenoa. Mielestäni tällainen kuulostaa hyvältä, koska pääsääntöisesti minulle jää paljon vapaa-aikaa, mutta koska olemme kuitenkin molemmat joustavia ja valmiita auttamaan toisiamme, se vahvistaa tunnettä siitä, että en ole täällä vaan töissä vaan olen osa perhettä. 

Nyt takaisin tiistaihin. Aluksi voin sanoa, ettei se ollut helppo päivä ollenkaan. En saanut kirotun aikaeron takia nukuttua vielä edellisenäkään yönä ja aamun seitsemän herätys ei helpottanut asiaa alkuunkaan. Toisaalta hyvä, että minun piti kuitenkin herätä jo niin aikaisin, koska se varmasti helpottaa päivärytmiin pääsemistä ja aikaerosta ylipääsemistä vaikka nyt tuntuukin vaikealle. Aamu alkoi sillä, että Tan ja Pete valmistautuivat töihinlähtöön ja me annoimme lapsille aamiaista. Kun vanhemmat olivat lähteneet, leikimme lasten kanssa ulkona ja siivosimme aamuisia jälkiä. 11 aikaan Kai meni päiväunille. Nukkumaanlaittaminen ei kuitenkaan vielä sujunut ihan niin kuin kirjoissa. Tämä varmasti johtui siitä, ettei minulla ollut tarkkaa tietoa siitä miten pitää toimia. Perheen edellinen au pair siis joutui auttamaan minua ja kun nyt näin mitä minun tulee tehdä, on helpompaa yrittää huomenna uudelleen. Kain päiväunien aikaan edellinen au pair meni Zachin kanssa puistoon pyöräilemään ja minä jäin kotiin. Katsoin hetken tv:tä ja nautin varsinaisen aamupalan auringossa kera kahvin. Tässä vaiheessa olo oli tosi väsynyt, joten oli ihana hengähtää hetki. Samaan aikaan kun toiset tulivat takaisin puistosta, Kai heräsi päiväuniltaan ja kävin hakemassa pojan alakertaan. Hetken aikaa unien jälkeen Kai oli vain sylissäni ja painoi päätään rintaani vasten. Minulle tuli siitä tosi hyvä olo, koska koin sen jo yhtenä eleenä siitä, että poika alkaa luottaa ja turvautua minuun. Päiväunien jälkeen söimme vähän välipalaa ja leikimme iloisesti ulkona. Seuraavaksi minulle tuli tilaisuus lähteä lenkille ja tunti omaa aikaa ulkona tuli tähän väliin enemmän kuin tarpeeseen. Palattuani kotiin ulkona alkoi sataa ja tuulla, joten jouduimme leikkimään loppupäivän sisällä. Toinen Au pair ja Zach viettivät aikaa kahdestaan, joten olin iltapäivän Kain kanssa. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta kolmen jälkeen poika alkoi ilmeisesti vähän väsyä, jonka seurauksena hän oli koko ajan tosi takertuvainen ja helposti itkevä. Seuraavat pari tuntia sainkin istua kuin tatti lattialla ja yrittää keksiä koko ajan uutta tekemistä jotta poika pysyisi tyytyväisenä. Itku alkoi heti kun nousin lattialta ja yritin vähän järjestää paikkoja. Nämä pari tuntia olivat aika rankkoja, koska Kai jaksoi yhtä juttua vain pienen hetken ja sen jälkeen tarvitsi taas keksiä jotain uutta.

Viiden jälkeen Tan tuli kotiin ja olin siitä tosi onnellinen. Kai takertui heti äitiinsä ja oli siltikkin tosi itkuinen. Tunsin oloni tosi surkeaksi, koska normaalisti niin iloinen ja hymyilevä poika olikin yhtä äkkiä tosi itkuinen ja epätyytyväinen vietettyään päivän minun kanssa. Tunsin syyllisyyttä, koska pojat ovat pitäneet vanhempia viimeaikoina paljon hereillä öisin ja nyt he joutuvat vielä pitkän työpäivän jälkeen kestämään itkuisia ja väsyneitä lapsia. Dinner olikin minulle aika vaivaannuttavaa aikaa ja odotin vain, että pääsisin omaan huoneeseeni lepäämään koska tunsin olevani itkun partaalla. Kun vihdoin pääsin omaan huoneeseeni, tunsin olevani samaan aikaan helpottunut ja ahdistunut. Ajattelin, että mitä jos minusta ei olekkaan koko hommaan, lapset eivät tykkää minusta ja vanhemmat ajattelevat, että ovat tehneet huonon valinnan ottaessaan minut. En kuitenkaan halunnut ottaa asiaa vielä puheeksi, koska edellinen au pair oli vielä täällä ja tämä oli vasta ensimmäinen viikko. Mietin, että mitä tästä hommasta voi tulla, jos ensimmäisen päivän jälkeen tuntuu jo tältä. Vietettyni hetken yksin, menin keittiöön keittämään teetä ja Pete istui siellä syömässä. Tankin tuli sinne hetken päästä ja yhtä äkkiä vain päätin ottaa asian puheeksi. Kerroin, että Kai oli tänään iltapäivän tosi itkuinen  ja että se oli vaikeaa aikaa. Host-vanhempani kertoivat, että ihan sama tilanne oli ollut silloin kun edellinen au pair oli aloittanut, ja että se vie vain vähän aikaa, että totuttelemme toisiimme. He sanoivat, että Kai on nyt siinä iässä, että hän haluaa kokea kaiken mahdollisen, mutta ei kuitenkaan osaa pukea haluamaansa vielä sanoiksi jolloin hän turhautuu. Lapset ovat kuulemma myös rennompia ulkona ja koska vettä satoi koko iltapäivän, jouduimme leikkimään sisällä. Lisäksi takana on pari huonosti nukuttua yötä ja paljon tapahtumia ja uusia asioita lyhyelle ajalle, joten myös ne tekevät asioista vaikeampaa. He sanoivat, että ajan kanssa everyhing will be alright ja että tähän tarvitaan vain aikaa. Tan ja Pete olivat koko ajan tosi ymmärtäväisiä ja puhuivat minulle tosi kivasti. Olen niin onnellinen, että yhtä äkkiä tulikin hyvä hetki ja päätinkin ottaa asian heti puheeksi. Tämä keskustelutilanne myös avarsi meidän suhdetta ja nyt varmasti jatkossakin uskallan mennä puhumaan heille paremmin jos joku asia painaa mieltäni. Olin keskustelun jälkeen niin helpottunut ja meninkin huoneeseeni mukanani jo lähes tyhjäksi juotu teemuki ja huomattavasti kevyempi mieli. Tämä keskutelu sai minut todellakin ymmärtämään sen, että kuinka tärkeää on, että vanhempien kanssa voidaan puhua avoimesti kaikista mielessä olevista asioista. Sanoin jo eilen Tanille, että jos on mitään mitä he haluaisivat minun tekevän toisin tms, niin  toivon heidän sanovan siitä heti minulle ja että otan mielelläni kaikenlaista palautetta vastaan. 

Loppu työviikko tuntui vielä aika raskaalle. Välillä meillä oli vaikeampia tilanteita, koska samassa talossa asui vielä perheen edellinen au pair, jolla oli selkeät tavat ja ajatukset toimia, joten minä olin lähinnä sivustaseuraaja. Tämä tyttö tykkäsi viettää paljon aikaa Zachin kanssa, joten minulla oli hyvä tilaisuus tutustua Kaihin. Viikko kuitenkin rullaili omalla painollaan eteenpäin ja siitä selvittiin. Loppuviikosta alkoi vihdoinkin tuntua siltä, että olen jo lähes kokonaan selättänyt aikaeron tuomat vaikeudet. Torstaina aamulla veimme toisen au pairin ja Zachin eläintarhaan ja sillä aikaa minä, Tan ja Kai menimme ostoksille etsimään minulle lämpimiä vaatteita. Mukaan tarttuikin yksi oikein paksu huppari joka on sisältä kokonaan karvaa. Ja voin olla aika varma, että talvella tulen käyttämään sitä päivittäin! Myöhemmin iltapäivällä menin Camillen kanssa uudestaan cityyn. Kiertelimme paikkoja, hankimme matkakortin public transporttiin ja kävimme nauttimassa dinneriksi sushia. Täällä on paljon aasialaisia, joten lähes joka kulmalla on joku aasialainen ravintola ja sushia tuntuu saavan joka paikasta. Ja tästäkös minä olen onnellinen, sillä sushi on nykyään yksi lempiruuistani ja voisin syödä sitä vaikka päivittäin! Kaupunkikierroksen jälkeen otimme junan Subiacoon ja kappas vain, päätimme poiketa San Churrossa jälkiruualla. Tällä kertaa otimme kaakaoiden lisäksi yhdet 1-hengen churrot puoliksi, koska halusimme molemmat maistaa niitä. Ja taas tällä kertaa olimme taivaassa, sillä kaakao ja churrot maistuivat taivaallisille. Myös tällä kertaa olimme erityisen onnekkaita, koska live-musiikkia on tarjolla myös torstai-iltaisin!

Perjantai oli kaunis aurinkoinen päivä ja onneksemme lapset nauttivat itsekseen ulkonaleikkimisestä, joten saimme hetken aikaa vaan makoilla patiolla ja nauttia lämpimästä auringosta. Aamupäivästä poikien täti ja serkut kävivät meillä leikkimässä ja pojat selkeästi nauttivat serkkujensa seurasta. Myöhemmin Peten äiti tuli tänne vieraillakseen täällä viikonlopun yli. Illalla olin sopinut tapaavani pari au pairia Norhbridgessä. Se on alue "keskustan takana", jossa on paljon baareja, pubeja, kahviloita ja ravintoloita. Host-isäni lupasi antaa minulle kyydin sinne ja meillä oli suunnitelmissa tavata cityssä muiden au pairien kanssa. Juuri kun olimme lähdössä kotoa, yksi au pair soitti minulle ja kertoi, että oli myöhästynyt bussista. Koska seuraava bussi olisi tullut vasta tunnin päästä, kysyin Peteltä josko voisimme hakea myös tämän tytön. Hän ei oikein syttynyt ideasta mutta suostui silti. Myöhemmin kaduin syvästi että kysyin koko asiaa koska tajusinkin, että tämä tyttö asuu aika kaukana meistä ja ihan toisella puolella kaupunkia kun minne me olimme suunnitelleet menevämme. En kuitenkaan enää voinut tehdä asialle mitään, joten yritin vain istua mahdollisimman kiltisti etupenkillä ja soimasin itseäni omassa päässäni koko matkan typerän ehdotuksen takia sillä huomasin, että Pete oli työviikon jälkeen todella väsynyt. Tehty mikä tehty, joten ainoa asia mitä pystyin tekemään oli se, että kiittelin häntä paljon kyydistä ja pyysin anteeksi, että hänen perjantai-iltansa meni tällaisissa merkeissä. Ilta ei sujunut tämänkään kommelluksen jälkeen ongelmitta, sillä olimme myöhässä aikataulusta eivätkä toiset tytöt enää odottaneet meitä sovitussa paikassa. Kummallakaan meistä ei ollut heidän numeroita ja etsittyämme heitä hetken tapaamispaikan läheltä totesimme, että etsintä ei tule tuottamaan tulosta. Päätimme sitten yhdessä mennä yhteen pubiin siidereille. Vietimme Northbridgessä pari tuntia jutellen ja paikkoja ihmetellen ja jo ennen puoltayötä otimme bussit kotiin. Ilta oli ihan okei, mutta totesin että Northbridge ei ole minua varten viikonloppuiltaisin. Yhdestä siideristä sai maksaa 10 dollaria ja paikka oli täynnä humalaisia tyhmästi käyttäytyviä ihmisiä. Käytän ennemmin rahani ja aikani sellaiseen tekemiseen mistä nautin ja mistä on minulle oikeasti iloa.

Lauantaina tapasin kaupungissa englantilaisen tytön nimeltä Charlotte, jonka kanssa törmäsimme toisiimme Couchsurfing-nettisivulla. Menin cityyn bussilla ja kun leimasin korttini laitteeseen, se ilmoitti ettei kortillani ole enää credittiä. Ihmettelin asiaa bussikuskille ja kerroin, että latasin kortin vasta pari päivää sitten. Bussikuski kysyi minulta, että olenko muistanut joka kerta tehdä tag offin kun menen pois julkisesta kulkuvälineestä. En ollut kuullut koko jutusta ja bussikuski kertoi, että joka kerta kun tulen bussiin, minun tulee tehdä tag in ja kun menen pois bussista, minun pitää tehdä tag off. Jos unohdan sen, kortiltani veloitetaan 11 dollaria. Hetken olin tosi harmissani, mutta toisaalta tämä oli ehtinyt tapahtua vain kerran ja nyt olin ainakin tietoinen asiasta, joten otin tilanteen oppimisen kannalta. Kun sitten pääsin perille, tapasin Charloten ja vietimme monta tuntia kaupungilla kierrellen ja kahvitellen. Charlotte on Australiassa myös Working/holiday viisumilla ja on tällä hetkellä töissä Perthissä. Meillä oli tosi kiva päivä ja juteltavaa riitti. Kiertelimme eri kaupoissa vain katsellen ja hengaillen. Yhdessä kaupassa eksyimme karkkihyllylle ja tajusin, etten ole syönyt täällä vielä ollenkaan suklaata! Charlotte oli todellinen suklaa-expertti, joten hän suositteli minulle heti vaikka mitä. Päädyin ostamaan kaksi pientä levyä australialaista suklaata sekä Reese's -nimistä suklaata, jota jo maistoin ja johon rakastuin täysin! Reese'sit ovat amerikkalaisia suklaakuppeja, joiden sisällä on peanut butteria. Makeaa suklaata, jossa on sisällä aavistuksen suolaiselta maistuvaa peanut butteria; olin heti myyty! Myöhemmin kotiin tultuani perheen edellinen au pair oli valmistautumassa lähtöön ja Tan vei hänet  illalla lentokentälle. Juttelin illan perheen grandman kanssa. Hän on todella loistava persoona ja aika meni tosi nopeasti eteenpäin hänen kanssaan jutellessa. Kymmeneltä illalla menin sängylleni makoilemaan, mutta totesin olevani sen verran väsynyt että päätin ruveta nukkumaan. Jotenkin olin niin helpottunut siitä, että kello oli vasta kymmenen ja olin ihan silti jo väsynyt, sillä se todellakin kertoo että olen nyt päässyt yli aikaerosta!

Sunnuntai-aamuna menimme Camillen Kanssa Perth Zoohon, jossa kiertelimme neljä tunia katsellen eläimiä. Aika vierähti siellä todella nopeasti, sillä en olisi uskonut viihtyväni niin pitkää aikaa eläintarhassa. Päivä oli vähän viileä ja välillä ripsi muutama pisara vettä, mutta ei kuitenkaan haitaksi asti. Eläintarhailun jälkeen otimme ferryn keskustaan. Minulle tämä tilanne oli aika koominen, sillä tuntui hassulta, että yksi julkisenliikenteen vaihtoehto on vettä pitkin menevä bussi. Tämä johtuu siitä, että Perth on jaettu South-Perthiin ja  North-Perthiin ja näiden kahden alueen välillä on iso joki. Matka kesti vain noin kymmenen minuuttia ja kohta olimmekin jo keskustassa. Kävimme muutamassa kaupassa ja ostinkin uudet ballerinat. Ne ovat joka tilanteen- kengät,tuntuivat pehmoiselle jalkaan ja olivat kaikenlisäksi alennuksessa, joten enhän mitenkään voinut jättää niitä kauppaan… Kotiin päästyäni kävin vain nopeasti suihkussa, sillä seitsemältä olimme menossa isomman au pair porukan kanssa syömään intialaiseen vegetaariseen ravintolaan. Ravintola vaikutti tosi mielenkiintoiselle, koska se toimii täysin erilaisella periaatteella kuin normaalit ravintolat. Ravintola tiivistääkin ajatuksena näin: "Eat as you like, Pay as you feel. Food is essential for one’s existence. However one is limited by the amount one can consume. Annalakshmi welcomes guests from all walks of life where one pays what his/her heart feels." Tässä ravintolassa käyminen oli mieletön kokemus, koska se oli täysin erilainen kuin ravintolat missä aikaisemmin olen käynyt. Ruoka oli vähän mausteista ja maukasta, mutta ei kuitenkaan mitään "maailman parasta gourmeeruokaa". Kokemuksena kuitenkin ihan ykkönen ja parasta oli taas se, että sai samalla tutustua uusiin ihmisiin. Dinner oli todellinen kulttuurikokemus, sillä meitä oli siellä 8 ihmistä ja kaikki eri maista! Meillä oli tosi kivaa ja kaikki olivat ystävällisiä ja kaikki juttelivat kaikkien kanssa. Dinnerin jälkeen menimme vielä keskustassa sijaitsevalle kattoterassille nauttiman yhdet juomat ja jatkamaan yhteistä iltaa.  Tykkäsin tosi paljon illan meiningstä, koska tunnelma oli tosi rento sillä sunnuntai-iltana terassilla ei ollut liikaa ihmisiä ja porukka oli siellä viettämässä yhteistä aikaa kännäämisen ja hullun bilettämisen sijaan.  Meidän porukastakin suurin osa joi jotain alkoholitonta. Minulle sai tosi hyvän fiiliksen aikaan se, että ihmiset voi vaan hengailla baarissa ja viettää aikaa yhdessä niin, että alkoholi ei ole olennaisessa roolissa.

Kokonaisuudessaan voisin sanoa, että elämä täällä vaikuttaa sellaiselta, josta nautin. Ihmisten ystävällisyys tekee vieläkin vaikutuksen. Jos kävelen kotikadulla tai lähettyvillä, niin monet ihmiset tervehtivät iloisesti, vaikka en ole koskaan aikaisemmin tavannut heitä. Kuitenkin ymmärrän nyt, että kaupassa henkilökunnan iloisuus ei lähellekkään aina tule sydämestä, sillä usein "How are you today?" on vain fraasi, jonka he sanovat vain siksi, että niin kuuluu sanoa. Perhe vaikuttaa hyvälle ja elämä heidän kanssaan helpottuu kun alkaa pikkuhiljaa tuntea heitä paremmin ja paremmin. Oma huone/kylpyhuone antavat minulle yksityisyyttä jos sitä haluan, joten en ole ainakaan vielä ahdistunut siitä, että asun "toisten kodissa". Välillä tulee tilanteita joissa huomaan, että itse toimisin erilailla. Nämä käyvät ilmi esimerkiksi ruokaa laittaessa ja siinä, missä ja miten tavaroita säilytetään. Minulle on myös outoa, että täällä ei ole ollenkaan paheksuttavaa kävellä kengät jalassa sisällä, vaan se on yhtä normaalia kun olisi ilman kenkiä. Kaikki tällaiset asiat ovat kuitenkin vain totuttelukysymyksiä ja niiden kanssa oppii ajan kanssa elämään. Mutta tiedän, että jos olisin tapojeni suhteen todella ehdoton ja ajattelisin että vain minun tapa tehä asioita on oikea, au pairina työskenteleminen olisi mahdotonta. Au pairin pitää olla avarakatseinen ja joustava jotta homma toimii ja kaikkien on helpompi olla. Tämä on asia, jonka kanssa joudun varmasti myöhemmin taistelemaan, mutta  toisaalta tiedän, että tämä on minulle myös loistava tilaisuus kasvaa ja kehittyä ihmisenä. 

Niin kuin arvata saattaa, niin myös kieli on herättänyt minussa paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia. En tajua mistä se johtuu, mutta englannin puhumisen helppous vaihtelee todella suuresti hetkestä riippuen. Jos vietän aikaa esimerkiksi toisten au pairien kanssa, englannin puhuminen tuntuu pääsääntöisesti helpolta ja suhteellisen luontevalta. Silloin minun ei tarvitse miettiä paljon sitä, miten ajatukseni muotoilisin ja mitkä sanat valitsisin. Mutta perheen kanssa minusta tuntuu, että puhuminen takkuaa välillä tosi paljon ja että teen paljon virheitä. Puhumiseen vaikuttaa myös paljon vireystila. Väsyneenä on vaikeampi jaksaa keskittyä kuuntelemaan ja ymmärtämään, saatika sitten että yrittäisi itse puhua vaivattomasti. Tämäkin on toisaalta aika ristiriitaista, sillä jos olen illalla väsynyt ja rupean nukkumaan ajattelen, että nyt minulla on vihdoinkin hetki tiputtaa tuo typerä ja väsyttävä kieli mielestäni ja ajatella omia ajatuksiani suomeksi. Kohta kuitenkin huomaan, että kun yritän ajatella suomeksi, niin mieleeni alkaakin koko ajan tulla ajatuksia englanniksi. Se tunne on todella raivostuttava, koska haluaisin hetkeksi unohtaa englannin ja "antaa mieleni levätä". Mutta minkäs teet… Vieraan kielen puhuminen päivittäin on haastavaa, varsinkin kun täällä ihmiset tuntuvat puhuvan aika nopeasti ja ihan omalla aksentillaan. Joku saattaa puhua minulle jotain josta en ensimmäisellä kerralla ymmärrä yhtään mitään, mutta sitten kun saan saman uudestaan hitaammin ja selkeämmin ymmärränkin kaiken. Mutta uskon (tai oikeasti vain toivon), että tilanne muuttuu ajan kanssa ja uusi kieli alkaakin muuttua luonnolliseksi. 

Talo on mielestäni vieläkin yhtä ihastuttava ja sunnuntaina pääsin muuttamaan oikeaan huoneeseeni kun edellinen au pair lähti pois. Huone on ihana, sillä täällä on paljon säilytystilaa ja mahtavat vaatekaapit joissa on paljon henkaritilaa. Pehmeä kokolattiamatto tuntuu ihanalle kylminä päivinä ja sänky on iso ja pehmeä. Kaiken kruunaa oma kylpyhuone, jonne pääsee vain minun huoneesta. Se on tilava ja moderni, joten saan kyllä senkin suhteen olla tosi tyytyväinen. Elämä on muutenkin alkanut tuntumaan kotoisammalle, koska nyt uskallan jo mennä ottamaan jääkaapista ruokaa ilman, että tuntuu ahdistavalle "syödä toisten ruokia". Olen oppinut käyttämään julkisia ja tiedän, mistä ja milloin junat ja bussit lähtevät jos haluan kotiin tai cityyn. Kaupungin keskusta tuntuu silti vielä todella suurelle, mutta pikkuhiljaa alan hahmottaa mitä on missäkin. Aluksi kun tulin tänne pelkäsin, että en tule löytämään täältä kavereita ja ahdistun yksinäisyyteeni. Nyt ensimmäisen viikon aikana olenkin tavannut jo useita kivoilta vaikuttavia ihmisiä, joten odotan vain, että järjestämme taas joskus jotain yhdessä. Au pairina olemisen ongelma on vain se, että monesti au pairit työskentelevät myöhään iltapäivään asti, joten arki-iltoina harvoin kukaan ehtii, saatika jaksaa tehdä enää töiden jälkeen mitään. Mutta onhan tässä vielä paljon aikaa tehdä kaikenlaista kivaa ja tavata uusia ihmisiä. Sen voisin vielä sanoa tämän työn positiiviseksi puoleksi, että jos työt alkavat aamulla seitsemältä, minun tarvitsee herätä vain 5 minuuttia vaille aikaisemmin jotta ehdin pestä hampaat ja pukea päälle. Töihinlähtö -käsite on täysin vieras, sillä voin esimerkiksi syödä aamiaisen samaan aikaan kun lapset syövät aamiaista ja leikkivät. 

Olen nyt viikon seurannut sivusta lapsia ja perheen elämää ja voin kyllä tässä vaiheessa jo sanoa, että elämä au pairina ei varmasti tule olemaan ruusuillatanssimista. Päivät saattavat olla todella rankkoja kun lapsille sattuu huonoja päiviä ja jos on itse väsynyt. En kuitenkaan oletakkaan, että kaikki tulisi olemaan helppoa. Siitä huolimatta, että tiedostan tulevien vastoinkäymisten mahdollisuuden tiedän, että aika täällä tulee antamaan minulle myös paljon sellaista, mitä en vielä osaa edes kuvitella. Olenkin päättänyt elää päivän kerrallaan ja olla huolehtimatta turhaa huomisesta. Tämä ajatus tiivistyy hyvin lempi Raamatunkohdassani Matt. 6:34. Se on jo monta vuotta ollut suosikkikohtani, mutta vasta nyt olen alkanut ymmärtää soveltaa sitä myös omassa elämässäni. Tässä se tulee ja toivonkin, että kaikki tämän päivityksen lukevat muistavat palauttaa tämän viisauden säännöllisesti mieleensä; 

"Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se kyllä pitää itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

Hi buddies, I'm in Australia!

Täällä minä nyt olen, Australiassa, uskomatona mutta totta! Kotikadulla kasvaa palmuja ja rannalla voi nähdä loppumattoman meren. Takapihalla on oma uima-allas ja kukkapenkissä kasvaa orvokkien sijaan lime- ja sitruunapuita. Ihmiset hymyilevät ja ovat kauniisti ruskettuineita. Lentokentän passivirkailija kysyy hymyillen "How are you today?" ja pyytää vasta sen jälkeen passin. Tällaistahan piti olla  vain tv:ssä, vai pitikö sittenkään?

Viimeiset päivät Suomessa menivät nopeasti. Vietin ne serkkuni luona aurinkoisessa Espoossa. Kävin myös tapaamassa yhtä parasta ystävääni Helsingissä kahvittelun ja jäätelön merkeissä Kampin Ben&Jerry'sillä. Miten maailman paras jäätelö ja ihana ystävä voivatkaan saada sellaisen onnellisuudentunteen aikaan? Kävimme myös ostamassa samanlaiset rannekorut molemmille. Ne muistuttavat päivittäin ystävyydestämme vaikka asummekin nyt kaukana toisistamme. Akateemisesta kirjakaupasta poimin mukaan kaksi englanniksi käännettyä kirjaa, Peppi Pitkätossun ja talvesta kertovan Muumi-kirjan. Myöhemmin kävin vielä serkkuni kanssa ostamassa pienemmälle pojalle Pentikin pehmo-pupun. Hänen kanssaan saimme myös keskiviikkona huippu-idean lähteä Linnanmäelle, jossa vietimmekin muutaman mukavan tunnin. Monen vuoden huvipuistotauon jälkeen laitteet tuntuivat hurjemmille kuin koskaan aikaisemmin! Joudun siis varmaan tässä välissä toteamaan, että vanhuus ei ilmeisesti tule yksin… 

Pian koittikin jo torstai-ilta ja kymmenen maissa löysinkin itseni Helsinki-Vantaan lentokentältä painavien laukkujen ja passini kanssa. Tässä vaiheessa en vieläkään osannut jännittää, minussa täytyy olla jokin vikana! Aikaisemmin olin tuskastunut tavarapaljouteeni ja siihen, että miten saan kaikki tavarat mahtumaan ilman, että joudun maksamaan ekstra-kiloista. Kun kävin luovuttamassa ruumaan menevän laukun, en voinut uskoa laukun painoa todeksi, 23,3kg, vain 300 grammaa liikaa ja sehän ei mitään haitannut. Huokaisin sillä hetkellä helpotuksesta ja toivoin, että käsimatkatavaroitani ei punnittaisi, koska siellä oli monta kiloa liikaa painoa. Tämänkin asian suhteen olin erittäin onnekas, sillä kukaan ei ollut kiinnostunut niiden painosta. Viimeisten halailujeni jälkeen serkkuni kanssa suuntasin kohti oikeaa lähtöporttia. Siellä sitten vielä istuskelin hetken ja puhuin viimeiset puhelut. Lentokoneeseen päästyäni sain onnekseni todeta istuvani nuoren ranskalaisen naisen vieressä ja hänen kanssaan meillä olikin mukavasti juteltavaa. Totesimme molemmat tarvitsevamme vähän ruokaa ja viiniä, jotta voisimme saada unen päästä kiinni. Ensimmäisten lasillisten jälkeen lentoemäntä tuli kysymään haluaisimmeko teetä tai kahvia. Fiksu ranskatar kertoi hänelle kuiskaten, että haluisimme alkaa pian nukkumaan, joten ottaisimme mieluummin toiset lasilliset viiniä. Lentoemäntää alkoi vähän hymyilyttää, mutta ei aikaakaan kun jo kohotimme toiset maljat. Yölento oli hyvä vaihtoehto lepäämisen kannalta. Suurin osa matkustajista nukkuikin pimeässä lentokoneessa lähes koko matkan. Itse en saanut kunnolla unta vaan vaivuin kevyeen horrokseen, joka kyllä nopeutti matkan kulkua, mutta ei poistanut väsymystä. 12 tunnin jälkeen saavuimme Singaporeen, jossa hyvästelin uuden tuttavuuteni ja siirryin suoraan jatkolennolle. Vaihtoaikaa oli juuri sopivasti eikä minun tarvinnut odotella missään vaiheessa vaan pääsin suoraan seuraavaan koneeseen. Aluksi jännitin lennon vaihtoa, koska vaihtoaikaa oli vain reilu tunti enkä ollut koskaan aikaisemmin vaihtanut konetta. Huoli oli kuitenkin turha, sillä uusi portti löytyi vaivattomasti ja lentokentän henkilökunta oli heti valmis auttamaan. Lento Singaporesta Perthiin oli myös kivuton ja varsin mukava. Erityiskiitoksen voisin antaa poikkeuksellisen hyvästä lenokonetarjoilusta; Ruuaksi oli tarjolla nuudelia ja kalaa sweetchilikastikkeen, salaatin ja lämpimän sämpylän kera. Jälkiruokasi oli suklaata, juustoa ja suolakeksejä sekä lemon puddingia. Eikä tietenkään pidä unohtaa hyvää juomatarjoilua australialaisine viineineen. Lentokone ei ollut lähellekkään täysi ja vieressäni ei istunut ketään, joten minulla oli hyvin tilaa lepäillä. Monet ihmiset pelottelivat minua pitkästä ja tuskaisesta lennosta, mutta minulle se ei tuottanut laisinkaan ongelmia!

Pian jo saavuinkin Perthiin ja koneen laskeutuessa tunsin ensimmäistä kertaa  perhosia vatsassani; miten pärjään kielitaidollani ja miten minut otetaan vastaan? Perheen äiti olikin minua heti vastassa ja halattuamme menimme autolle. Kello oli jo lähellä puoltayötä ja ulkona tuntui todella kylmälle ja pimeälle. Kun ajoimme kohti uutta kotiani en voinut uskoa sitä todeksi; Olen nyt todella Australiassa, voiko tämä olla totta! Olisin halunnut huutaa koko maailmalle "Look at me, I'm in Australia!" Hillitsin kuitenkin itseni ja jatkoin maisemien ihmettelyä. Kaupunki ja tiet näyttivät kaikki niin uusilta ja hienoilta. Kun pääsimme perille, olin ihan häkeltynyt. Talo on ihan mielettömän upea ja iso! Kaikki on ihan uutta ja hienoa, tuntuu kuin olisin tullut hotelliin. Perheen bordercollie Trusty tuli heti häntäänsä heiluttaen toivottamaan minut tervetulleeksi.  Minulle oli tehty peti valmiiksi tulevaan huoneeseeni ja meninkin melkein suoraan peiton alle. Yksi asia sai minut hämmästymään täysin, sillä sisällä on JÄÄTÄVÄN kylmä! Joku ehdotti minulle ennen lähtöä, että kannattaisi ottaa villasukat mukaan ja torjuin idean heti naureskellen. Nyt kaksi yötä täällä nukuttuani joudun myöntämään, että ne todellakin olisivat enemmän kuin tarpeen! Puin päälleni pitkät housut ja hupparin ja sen jälkeen menin paksun peiton ja paksun kaksinkertaisen jättiviltin alle. Vasta sen jälkeen aloin tuntea oloni lämpimäksi. Kello tuli jo kaksi yöllä, enkä meinannut saada millään unta. Jonkun ajan jälkeen vaivuin kuitenkin uneen ja heräsin seuraavan kerran aamulla seitsemältä lasten huutoon. Jatkoin kuitenkin vielä uniani ja seuraavan kerran heräsin puolilta päivin jolloin päätin nousta ylös.

Ensimmäinen aamu oli jännittävä, sillä en tiennyt miten minun tulisi olla ja mitä minun tulisi sanoa kun viettäisin ensimmäiset hetket  host-perheeni kanssa. Kun menin keittiöön, perheen isä tuli heti toivottamaan minut tervetulleeksi. Host-perheeseeni kuuluu äiti Tanya, isä Pete sekä 2 poikaa; 3-vuotias Zach ja 1-vuotias Kai. Kai oli juuri mennyt päiväunille ja Zach söi ulkona. Tanya käski hänen tulla tervehtimään minua, mutta poika vain katsoi minua tuimasti ja jatkoi sitten syömistä. Tan kertoi minulle, että silloin kun heidän edellinen au pair oli saapunut heille, Zach oli vihannut häntä koko ensimmäisen viikon eikä suostunut puhumaan mitään koska tiesi, että Au pairin tuleminen tarkoittaa sitä, että äiti lähee päiviksi pois kotoa. Mielessäni huokaisin syvään ja toivoin, että ajan kanssa myös meistä tulisi kavereita. Pienen hetken jälkeen menin hakemaan tuliaiset huoneestani ja vein ensimmäisenä paketit Zachille ja kerroin, että ne ovat lahoja Suomesta. Poika ei voinut aluksi uskoa, että paketit olivat hänelle, mutta kun kerroin että kyllä ne ovat, niin hän innostui ja kiitti lahjoista ja kysyi saisiko avata ne. Vastasin myöntävästi hymyillen ja sillä hetkellä meistä tuli kaverita. Sen jälkeen sainkin leikkiä "Monster truckeilla" lähes koko ajan. Kain herättyä päiväunilta sain tavata myös tämän pikku-hurmurin ensimmäistä kertaa. Kuinka pieni poika voikaan olla niin suloinen tummine hiuksineen ja silmineen puhumattakaan maailman valloittavimmasta hymystä! Myöhemmin päivällä kävimme tekemässä vähän grocery-ostoksia. Lähtiessämme kauppaan sain ensimmäisen hauskan tilanteen aikaiseksi. Pete sanoi, että voin istua etupenkillä ja kun istuuduin autoon, huomasin edessäni ratin. Olin istunut väärälle puolelle! Kun tajusin tämän, kaikki alkoivat nauramaan ja Pete vitsaili, että tässä on avaimet jos kerta heti uskaltaudun kuskin paikalle. Nauraen kiersin toiselle puolelle autoa, sillä toistaiseksi haluaisin istua vielä pelkääjän paikalla. Kauppaan päästyämme katsoin hintoja ja olin kauhistunut, sillä hinnat vaikuttivat tosi korkeille. Todellisuudessa täällä taitaa olla aika Suomen hintaista. Kaupan kassa kysyi ensimmäisenä "How are you?"  ja pakkasi tavarat valmiiksi pusseihin. Nämä molemmat tavat ovat täällä kuulemma täysin normaaleja. Ostosten jälkeen menimme rannalle nauttimaan pienestä picnicistä kera jäätelön ja pirtelön.  Siellä oli niin kaunista! Meri näytti jatkuvan loputtomiin, aurinko paistoi, hiekka oli todella vaaleaa ja palmut hulmusivat kevyessä tuulessa. Sillä hetkellä ajattelin, että en halua koskaan palata takaisin Suomeen. 

Vietettyämme tovin rannalla palasimme takaisin kotiin. Leikin poikien kanssa takapihalla sillä aikaa kun Tan ja Pete tekivät ruokaa. Zach halusi vieläkin leikkiä Monster truckeillaan ja Kai taas konttasi pitkin pihaa ihmitellen kaikenlaisia asioita ja laski pientä liukumäkeään. Pian ulkona alkoi tulla kylmä ja menimme jatkamaan leikkejä sisälle. Zach tahtoi lukea uusia kirjojaan joten istuimme lattialle lukemaan. Oli tosi helpottavaa ja ihanaa huomata, kun Zach tuli heti syliini istumaan ja valmistautui lukuhetkeen. Jännitin vähän lukemista; kuinkahan hyvin 3-vuotias poika ymmärtää lukemistani englanniksi. Jännitin kuitenkin turhaa, koska ensimmäisen kirjan jälkeen poika halusi heti lukea jo seuraavaa kirjaa, joten ilmeisesti puheeni ei ollut ihan täyttä hepreaa hänen korvilleen. Muutenkin olen ollut yllättynyt siitä, että Zach ymmärtää tosi hyvin mitä puhun, minä tosin vain puolet siitä mitä hän puhuu, poika nimittäin höpöttää lähes tauotta mitä ihmeellisimpiä juttuja joihin minä vaan vastaan nyökkäillen ja hymyillen. Pian olikin dinner-time ja söimme ruoksi itsetehtyjä kasvisnugetteja, kalaa ja parsaa. Ruoka oli todella hyvää! Zach alkoi väsyä ja tuli iltaa kohden vaikeammaksi. Hän ei meinannut kuunnella eikä totella ja teki ihan omia juttujaan. Tällainen käytös on kuitenkin varmasti välillä ihan luonnollista 3-vuotiaan pojan käytöstä. Se tuo varmasti jatkossa omat haasteensa, mutta uskon, että opin selviytymään niistä tilanteista. Ennen nukkumaanmenoa Zach tuli sohvalle istumaan ihan viereeni saman peiton alle ja katsoi vielä hetken lastenohjelmia. Seitsemältä tuli poikien nukkumaanmenoaika ja hyvän yön toivotusten jälkeen pojat kiipesivät yläkertaan. Palelin taas niin kovin, että päätin koittaa parantaa tilannetta ottamalla kuuman suihkun. En tajua miten Pete voi istua sohvalla t-paita päällä samaan aikaan kun minä palelen pitkät ja paksut vaatteet ylläni! Illalla olin aika väsynyt, joten menin nukkumaan jo puoli yhdekältä illalla. Ensimmäiset kaksi tuntia nukuin tosi hyvin, mutta sen jälkeen alkoi yön kamalat tunnit. Heräsin ennen yhtätoista ja tunsin oloni tosi virkeäksi enkä yhtään väsyneeksi. Yli kolme tuntia pyörin hereillä sängyssä enkä meinannut saada millään unta. Asiaa ei helpottanut yhtään se, että aivoni tekivät töitä kuin viimeistä päivää ja päässäni pyöri koko ajan asioita englanniksi. Jossain vaiheessa kahden jälkeen kuitenkin vajosin taas uneen.

               Zack ja Kai                        City Beach

Tänä aamuna päätin herätä jo ennen yhdeksää, koska minun on pakko yrittää päästä yli aikaeron vaikutuksista. Aamu meni hengaillessa ja vietin aikaa yksin tehden omia juttujani. Koska tunsin taas jäätyväni sisällä, päätin lähteä pienelle kävelylle. Pete antoi minulle lähialueen kartan, jonka avulla lähdin suunnistamaan ympäri Wembleytä Trustyn kanssa. Heti kotikadulla olin pakahtua onnesta, koska ympärillä näytti niin erilaiselta, aurinko paistoi ja sää oli tosi miellyttävä. Jo muutaman minuutin jälkeen olimme järvenrannalla. Silloin minulle tuli taas fiilis, että haluan jäädä tänne loppuelämäkseni. Järven ympärillä oli paljon puistoalueita, joissa ihmiset tekivät omia treenejään, pelailivat, leikkivät, nauttivat auringosta ja olivat picnicillä. Kiersin ensin järven ja sen jälkeen kuljeskelin vielä asuinalueemme lähettyvillä. Oli niin outoa, koska monet, täysin tuntemattomat ihmiset ottivat rohkeasti katsekontaktin ja hymyilivät, jotkut jopa tervehtivät. Sellaista tapahtuu niin harvoin Suomessa! Nautin täysillä päiväkävelystä, sillä kaikkialla oli niin kaunista, sää oli ihana ja Trusty todella hyvää lenkkiseuraa. Trusty ei vetänyt ollenkaan, käveli koko ajan vasemmalla puolella, ei välittänyt muista koirista/ihmisistä, istui ennen suojatietä ja lähti liikkeelle vasta luvan saatuaan. Noin hyväkäytöksisen koiran kanssa oli ilo lenkkeillä ja otan sen kyllä ehdottomasti useamminkin mukaan! Siinä meillä vierähtikin äkkiä kaksi tuntia. Lenkin jälkeen nautin päiväkahvin auringonpaisteessa takapihalla istuskellen. 

Iltapäivällä Pete ehdotti, että lähtisimme pienelle ajelulle, jotta voisin nähdä kaupungin, Swan Riverin ja Kings Parkin. Kiersimme paikkoja autolla ja olin häkeltynyt, taas kerran. Kaikkialla on niiin kaunista! Palmut ja muut isot puut, ranta-alueet ja hienot rakennukset saavat minut täysin sanattomaksi. Kaikki on niin hienoa ja uutta. Yleensä arvostan vanhoja rakennuksia ja kaupunginosia joita löytyy paljon Euroopasta, mutta täällä ollessani voin kyllä sanoa, että uudet rakennukset ja nykyaikainen arkkitehtuuri ovat myös jotain näkemisen arvoista ja positiivisella tavalla silmäänpistävää. Tiet ovat uusia, eikä mukulakivikaduista tai muuten huonoista teistä ole tietoakaan. Joka puolella on siistiä ja puhdasta.  En malta odottaa sitä päivää kun pääsen viettämään ensimmäisen päiväni Kings Parkissa. Se on valtava puistoalue ihan keskustan tuntumassa, jossa kasvaa paljon suuria puita ja jossa on täydelliset mahdollisuudet erilaiselle liikunnalle. Jos puiston kiertää ympäri, matkaa kertyy kuulemma noin 20 kilometriä ylä- ja alamäkineen, joten siellä olisi mahdollista saada tosi hyvä treeni aikaiseksi. Puiston korkeimmilta kohdilta on mielettömät maisemat ja sieltä voi nähdä todella kauas ja rakennukset, jotka alhaalta katsottuna näyttivät suurilta, näyttävätkin yhtä äkkiä todella pieniltä. Kings Park on varmasti myös täydellinen paikka picnicille. Ajeluretken jälkeen tulimme kotiin valmistamaan illallista. Tänään söimme tacoja ja taas kerran ruoka oli todella hyvää! Tan ja Pete tykkäävät myös tulisesta ruuasta joten uskon, että jatkossakin tulemme syömään erilaisia hyviä ruokia. 

Loppuilta menikin taas chillaillessa. Minua edeltävä au pair on täällä vielä seuraavan viikon ja hän palasi tänään viikonloppuretkeltään. Kello lähenee kymmentä ja se tarkoittaa sitä, että olisi ehkä aika alkaa suunnitella nukkmaanmenoa. Kokonaisuudessaan ensimmäiset päivät ovat menneet todella hyvin. Minut on otettu hyvin vastaan ja alan tuntea oloni koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Tan kysyy usein, tarvitsenko jotain kaupasta tai onko jotain erityistä ruokaa jota haluaisin syödä. Pienet asiat saavat minut tuntemaan itseni onnelliseksi ja on ihanaa huomata, että perhe oikeasti välittää ja on kiinnostunut siitä miten voin. Aluksi en juurikaan aloittanut mitään kekusteluja, koska arastelin käyttää vierasta kieltä, mutta nyt alan uskaltaa käyttää sitä koko ajan enemmän ja enemmän. Talo, jossa asun on erittäin kodikas, kaunis ja yleellinen. Saan kyllä olla tosi kiitollinen tästä kaikesta! Ainakin huomenna on tiedossa vielä rento päivä ja Tan kyllä sanoi, että minun pitää ottaa ensimmäinen viikko rennosti, jotta totun uusiin asioihin ja pääsen yli aikaeron aiheuttamasta väsymyksestä. Torstaina on kuitenkin vuorossa ensimmäinen ilta yksin lasten kanssa, sillä Tan ja Pete vievät edellisen au pairinsa viimeistä kertaa ulos syömään. Ensi viikko tuo mukanaan taas varmasti paljon uusia asioita ja odotan sitä jo innolla!

                            Lake Monger & Trusty

   

No one told you it is easy to say goodbye

Aika on varmasti huippukunnossa oleva voittamaton maratoonari, sellainen joka ei väsy koskaan. Uskon, että aika on kaksipersoonainen; samaan aikaan se saa ihmiset raivostumaan ja  hyppimään onnesta. Sitä vihataan ja rakastetaan vuorotellen. Se ei anna armoa eikä kysy mielipiteitä. Sitä ei voi ostaa rahalla ja se kulkee aina haluamaansa vauhtia riippumatta siitä miten me haluaisimme sen kulkevan. Aika on aina ollut ja se tulee aina olemaan ja sen kanssa on vain opeteltava elämään. Olen tullut siihen tulokseen, että oman elämän helpottamisen kannalta sen kanssa kannattaa opetella ystävystymään ja opetella hyväksymään se sellaisenaan. Ja kun sen hyväksyy, hyväksyy myös sen, että elämä menee eteenpäin omalla tavallaan ja painollaan, emmekä me voi kuin elää sen mukana, päivä kerrallaan. Aika on oikeastaan myös aika jännittävä ja ystävällinen tuttavuus kun sen oikein oivaltaa.

Vaikka olenkin kohta suuntaamassa kohti uutta ulappaa, en vieläkään voi oikeasti uskoa, että olen todella lähdössä. Luulen sen johtuvan siitä, että kaikki on tapahtunut todella lyhyessä ajassa enkä sen vuoksi ole ehtinyt sisäistää koko asiaa. Pakatessani olen myös törmänyt mahdottomalta tuntuvaan asiaan; kuinka ihminen voi mahduttaa koko elämänsä enintään 24 kiloa painavaan matkalaukkuun ja suunnata sen kanssa eteenpäin, mukana toivottavasti kaikki tarpeellinen. Mutta ehkä sekin vielä onnistuu ja itsehän olen sanonut, että kaikki on mahdollista...

 Noin puolitoista viikkoa sitten sanoin hyvästit Lappeenrannalle. Viimeiset viikot olivat elämää keskellä katastrofia. Muutto, tavaroiden pakkaaminen, käytännön asioiden järjestäminen ja siivoaminen veivät aikaa ja energiaa enemmän kun olisin osannut odottaakkaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajoin itseni tietoisesti siihen tilanteeseen, että päätin kohdata tavarapaljouteni kasvotusten. Miten paljon ihmislapsen tuleekaan haalittua itselleen kaikenlaista turhaa ja tarpeetonta! En ole ikinä heittänyt tavaraa roskiin samanlaisella rohkeudella ja voimalla kun tässä muutossa tein. Tiedän, että osa tavaroista olisi saattanut olla kierrätyskelpoista, mutta siinä hetkessä en ajatellut asiaa siltä kannalta. Kun otin käteen pahvilaatikon tai pussin joka oli täynnä tavaraa, mutta jota en ollut lähes vuoteen edes avannut, hengitin syvään ja heitin sen kylmän viileästi ja syvään hengittäen suoraan roskiin. Jos en ollut sitä vuoteen tarvinnut, tuskin tulen tarvitsemaan sitä kahdenkaan vuoden päästä. Monen mielestä toimin hullusti ja typerän rohkeasti. Jos joskus jossain vaiheessa joudun katumaan tätä tekoa, voin ainakin muistella sitä suurenmoista nautinnontunnetta siitä, kun on valmis luopumaan ja päästämään irti vanhasta ajatuksena vain seuraava, täysin uusi suunta kohti tulevaa. Mutta en kadu sitä, en ainakaan vielä…

Minä, typerä ja loppunajattelematon ihminen kuvittelin, että lähteminen eikä hyvästien jättäminen tule olemaan minulle laisinkaan vaikeaa. Tämän asian suhteen jouduin kuitenkin tulemaan pylly edellä puusta jo viimeisinä päivinä Lappeenrannassa. Reilu puoli vuotta sitten ilmoittauduin seurakunnalle vapaaehtoiseksi ajatuksena, että haluaisin alkaa käymään jonkun vanhuksen luona silloin tällöin pitämässä seuraa, vaihatamassa kuulumisia ja ihmettelemässä elämää ja maailmanmenoa. Pian sainkin diakoniatyöntekijältä viestin, että hänellä olisi minulle nyt tiedossa yksi iäkkäämpi rouva, joka kaipaisi rinnalleen lähimmäistä. Kiinnostuin asiasta ja pian olimmekin diakoniatyöntekijän kanssa tämän mummon kotisohvalla tutustumassa toisiimme. Siitä se sitten alkoi; minun ja uuden ystäväni yhteinen matka. Kävin hänen luonaan viikottain tai joka toinen viikko, ihan sen mukaan miten aikataulut milloinkin sattuivat menemään. Kävimme  muun maussa yhdessä kirkossa ja torilla kiertelemässä ja syömässä lihapiirakat. Pääasiassa kuitenkin vietimme aikaa hänen luonaan jutellen ja kahvitellen. Rukoilimme, itkimme, nauroimme ja välillä olimme vain ihan hiljaa. Pohdimme elämää, puhuimme menneestä ja tulevasta. Meillä oli lukuisia hyviä ja syvällisiä keskusteluja, joista en yhtäkään vaihtaisi pois. Yhteinen aikamme oli ikimuistoista, rikastuttavaa ja kasvattavaa. Sitä on niin vaikea ymmärtää, kuinka hienoja keskustelua kaksi niin eri ikäistä ihmistä täysin eri sukupolvista voikaan saada aikaan! Kuulin monen monia viisaita ajatuksia elämästä, jotka tulevat aina säilymään ajatuksissani. Kun viimein tuli hyvästien aika tajusin, kuinka suuren osan sydämestäni tämä upea nainen oli vallannut. Hyvästit olivat vaikeat, mutta samaan aikaan toiveikkaat. Molemmat ymmärsimme, että tämä on osa elämää. Molemmat olimme myös kiitollisia yhteisestä kuljetusta matkasta ja yhdessä päätimme, että yhteinen  matkamme ei suinkaan ole päättymässä, se on vain muuttamassa muotoaan. Aijomme jatkossa kirjoittaa toisillemme. Vaikka hyväsien jättäminen oli vaikeaa, niin sisälläni on kuitenkin rauha; tämä ihminen on saanut sydämmestäni ikuisen ystävän paikan ja tiedän, että Jumala tulee myös jatkossa osoittamaan hänelle vain parasta ja ainutlaatuisinta rakkauttaan.

Toisen kerran tulin puusta ryminällä alas hyvästellessäni työkaverit. Viimeisellä viikollani Lappeenarannassa järjestin pienet läksiäisjuhlat läheisimmille työkavereilleni grillailun ja rennon yhdessäolon merkeissä. Söimme hyvää ruokaa, kuuntelimme musiikkia, nauroimme, juttelimme ja otimme valkokuvia. Tämä ilta jätti mieleeni iloisen ja muistelemisen arvoisen kuvan työkavereistani. Kun viimeisenä työpäivänä sain työkavereiltani odottamattoman läksiäislahjan, olin totaalisesti sanaton. Sain itse kootun Australian selviytymispakkauksen ja sen eteen oli selkeästi nähty vaivaa ja käytetty aikaa. Niin kästittämätöntä, että se kaikki vaiva oli nähty minua varten! Vaikka monesti tuskastuin  kaupassa työskentelyn yksitoikkoisuuteen ja vaikeisiin asiakkaisiin, tajusin silti saaneeni työpaikaltani jotain erityistä. Tutustuin 8 kuukauden aikana mielettömiin työkavereihini, jotka kaikki ovat täysin omia, erilaisia ja ainutlaatuisia persooniaan.  Kultturierot venäläisten ja suomalaisten välillä aiheuttivat myös työpaikalla erilaisia tilanteita, niin hyvässä kuin pahassa. Silti voin sydämestäni sanoa, että olen ollut erittäin onnekas saatuani tutustua työyhteisössä myös toiseen ja erilaiseen kulttuuriin. Venäläiset työkaverini jaksoivat sitkeästi opettaa minulle kieltään ja vastailla loputtomiin kysymyksiin siitä, että mitä mikäkin tarkoittaa ja auttaa kielimuuritilanteissa. He kannustivat ja rohkaisivat minua käyttämään uutta kieltä, vaikka välillä rohkea kielenkäyttöni saikin heidät kiemurtelemaan naurusta. Kokonaisuudessaan tämä työporukka antoi minulle paljon positiivista energiaa ja hyvää muistelemisen aihetta. Yhteiset hetket työssä ja sen ulkopuolella säilyvät mielessäni ja saavat minut tälläkin hetkellä hymyilemään.

Lappeenrannan taaksejättämisen jälkeen olen ehtinyt käydä mökillä Savossa ja loppuajan viettää Keski-Suomessa. Kävin pitkästä aikaa tervehtimässä tätejäni. Kävin myös sanomassa isille, mummolle ja papalle heipat kirkonmäellä. Olen nänhyt ystäviäni ja viettänyt onnellisia hetkiä läheisteni kanssa. Olen myös saanut monia läksiäislahjoja, joista olen suunnattoman kiitollinen. Ne pienet ja rakkaudella annetut jutut muistuttavat tärkeiden ihmisten olemassaolosta ja raukkaudesta. Materiaalisista jutuista huolimatta tärkeimpiä asioita ovat kuitenkin ne yhteiset hetket, jotka säilyvät aina mukana sydän-nimisessä matkalaukussa. Te kaikki läheiset olette kultaakin kalliimpaa omaisuutta! Haluan kuitenkin vielä erityisesti mainita, kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että minulla on rakastava, huolehtiva ja maailman hyväsydämmisin äiti ja kaksi ihanaa isoveljeä. Vaikka elämä ja ihmissuhteet ovatkin yhtä vuoristorataa, niin silti rakastan omaa perhettäni eniten maailmassa ja toivon ja rukoilen, että pysymme aina yhdessä ja pidämme yhtä.

Elämä on yhtä oppimista ja taas olenkin saanut oppia paljon uutta. Olen oppinut, että rakkautta ei tässä maailmassa koskaan tule olemaan liikaa ja että sen olemassaolo on hyvä ja tärkeä ilmaista ja kertoa. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja rakkauden jalo taito onkin se, että me opimme hyväksymään meille rakkaat ja läheiset ihmiset juuri sellaisina uniikkeina Jumalan luomuksina kun he sitten sattuvatkaan olemaan, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Olen myös oppinut sen, että vaikka kaikki eivät aina rakkauttaan  osaakkaan suoranaisesti osoittaa ja näyttää tai puhua ja kertoa siitä, niin se ei suinkaan tarkoita, että sitä ei olisi olemassa.

 Aika kulkee eteenpäin ja lähtölaskenta uuteen seikkailuun on jo alkanut. Aika kiiruhtaa, ja sen vauhti on ahdistanut ja stressanut minua paljon. Nyt kuitenkin päätin taas päästää irti ja istahtaa turvallisin mielin sen kyytiin, nauttia elämästä ja sen tuomista iloista. Tiedän, että aika noudattaa asettajansa nopeusrajoituksia ja voin vain nauttia sen hiuksia hulmuttavasta vauhdista hymyillen ja luottavaisin mielin.