Niin kuin olen jo aikaisemmin todennut, totean sen taas; aika menee nopeasti! Käsittämätöntä ja niin vaikea uskoa, että olen ollut täällä jo yli kuukauden. Jos olen täällä vuoden, 1/12 on jo ohi ja enää 11/12 jäljellä. Jos aika juoksee yhtä kovaa kuin se on tähän asti juossut, niin kohtahan tämä on jo ohi! Tuntuu, että vasta tulin tänne ja että en ole vielä ehtinyt tehdä mitään. Olisi niin paljon ihmisiä ketä voisi tavata, paikkoja joihin mennä ja juttuja joita tehdä. Ehkä elän vielä sitä "honeymoon" vaihetta jonka takia kaikki tuntuu silti vielä niin uudelle ja ihmeelliselle.
Vaikka tuntuu etten ole tehnyt mitään, niin kun alan kulunutta kuukautta miettimään tajuan, että olen kyllä oikeastaan tehnyt ja nähnyt jo kaikenlaista. Pari viikkoa sitten lauantaina vietin kokonaisuudessaan ihanan päivän. Löysin netistä sellaisen Fun Fitclub-ryhmän, joka treenaa yhdessä muutaman kerran viikossa ja kaiken huipuksi treenipaikka on Lake Mongerilla, eli 3 minuutin kävelymatkan päässä meiltä. Tämän kruunaa se, että Fitclub maksaa vain $5 kerta ja hinta sisältää recover shaken treenin jälkeen. Ihan huippulöytö, sillä ihmiset siellä on tosi kivoja ja treeni on hauskaa (ja rankkaa)! Fun Fitclub on kyllä nimensä mukaisesti hauskanpitoa ja tehokasta treeniä samaan aikaan, joten teille jotka luulitte ettei liikunta voi olla hauskaa, olette väärässä! Siellä aloitetaan monesti leikkimällä hippaa ja treeni jatkuu punnerruksilla, kyykyillä, hypyillä, juoksuspurteilla, vatsalihasliikkeillä, reppuselässä kantamisella ja vaikka millä muulla, ikinä ei voi tietää mitä ne meille seuraavaksi keksii.
Treenin ja suihkun jälkeen menimme Camillen kanssa Pioneer's Corner -nimiseen kahvilaan aamiaiselle. Aurinko paistoi kauniille puutarha-tyyliselle terassille, hyvä treeni takana, seura oli hyvää ja pöydällä odotti höyryävä kahvi, kaksi tuoretta ciabatta-leipää keitettyjen kananmunien ja kylmäsavulohen kera... Onnellisuudentunne oli taattu! Tämän jälkeen suuntasinkin jo kohti seuraavaa määränpäätä sillä iltapäivä oli tarkoitus viettää seinäkiipeillessä muutaman muun au pairin kanssa. Ja täytyy kyllä sanoa, että se oli ihan huippua! Joskus olen aikaisemmin sitä kokeillut leirikoulussa ja muistan, että silloin se osoittautui todella vaikeaksi tehtäväksi. Tällä kertaa kiipeileminen onnistui hyvin ja se oli todella hauskaa mutta samaan aikaan myös TODELLA rankkaa! Koko keho joutuu tuossa urheilussa töihin, vaikkakaan sitä ei sillä hetkellä ehdi ajatella. Kun kiipeää korkealle ja miettii mihin seuraavaksi jalkansa ja kätensä pistäisi samalla peläten sitä, ettei vain menetä otettaan ja tipahda, niin siinä ei paljon muille ajatuksille ja tilaa. Minulle tuo laji sai adrenaliinin virtaamaan, koska pelkään vähän korkeita paikkoja, mutta samaan aikaan kuitenkin haluan ylittää pelkoni ja haastaa itseni. Vaikka siinä turvavaljaat onkin, niin silti se aiheutti kutinaa vatsanpohjassa. Kiipeilyn jälkeen menimme Hillarys Harbourneen, jossa kävimme syömässä Healthy Burgerissa hampurilaiset. Valitsin itse Baa-baa burgerin jossa oli lammaspihvi välissä ja se oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista burgereista mitä olen ikinä syönyt!
Sunnuntaina suuntasimme Camillen ja Ruotsista kotoisin olevan Emman kanssa Fremantleen. Fremantle on osa Perthiä, mutta se on noin puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta ja muistuttaa enemmän pientä kaupunkia kuin kaupunginosaa. Päivä oli kaunis ja niin on myös merenrannalla sijaitseva Fremantle. Ensimmäisenä menimme Fremante Prisoniin, joka on suuri ja vanha vankila. Nykyisin se on turistinähtävyys ja mekin osallistuimme kahdelle opastetulle kierrokselle. Varsinkin ensimmäinen kierros oli todella mielenkiintoinen ja hyvä kokemus. Kierrosta opasti vanhempi englantilainen nainen, joka oli kyllä ihan oikeassa ammatissa; niin hyvin ja elävästi hän tarinat kertoi! Toinen kierros kertoi vankilapaoista, mutta siitä ei kukaan meistä saanut niin paljoa irti, koska aika monesti tiputtiin kärryiltä kun ei ymmärretty kaikkia tarinoita.
Vankilavierailun jälkeen menimme Fremantlen keskustaan ja nautimme ruuasta Raw Kitchen-nimisessä raakaruokaravintolassa. Söin nachoja tomaatti- ja avokadosalsalla ja jälkiruuaksi nautin suklaakakkua kahvin kera. Ihana kokemus sekin ja käsittämätöntä, että terveellinen ja ravinnerikas raakaruoka voi maistua niin hyvälle kun se on oikein valmistettu! Seuraavaksi menimme Fremantle Marketeille, jossa kiertelimme ja teimme pieniä ostoksia. Tämä paikka on siis iso kauppahalli jossa vilinää ja vilskettä riittää. Sieltä löytyy paikallisia hedelmä, vihannes- ja muita ruokamyyjiä, ruokapaikkoja, vaatteita, koruja, kenkiä, matkamuistoja ja kaikkea mitä vaan voi tuollaisesta paikasta kuvitella löytyvän. Valitettavasti tuolla olomme aikana aloin voida pahoin, jonka takia koko loppupäivä meni minun osaltani pilalle. Pienen kiertelyn jälkeen palasimme iltapäivällä takaisin kotiin. Tunsin oloni entistäkin huonommaksi ja palelin kovasti, joten menin kuuman suihkun kautta suoraan nukkumaan. Minulla oli niin kylmä, että vaikka nukuin vaatteet päällä sukat käsissä kolmen peiton alla, palelin silti. Tulin siis oikeasti kipeäksi ja koko maanantai meni nukkuessa. Tiistaina aloin voida jo vähän paremmin ja jouduin jo tekemään töitä koska vanhemmilla oli niin paljon työkiireitä etteivät he voineet enää jäädä kotiin. Otin sen päivän kuitenkin vielä rauhallisesti ja onnekseni lapsetkin olivat aika helppoja tuona päivänä.
Seuraavana viikonloppuna olin molempina päivinä mukana Fun Fitclubin treeneissä. Lauantaina satoi vettä, mutta siitä huolimatta meillä oli normaali treeni. Sen jälkeen olin kuuntelemassa Herbalifen luentoa ja myöhemmin illalla kävin ajamassa autolla perheen isän kanssa. Tuo kerta ei ollut paras ajokokemus, koska perheen isä vieressä toi minulle lisäpaineita ja koska tuota kertaa ennen olin ajanut vain yhden kerran, itsevarmuus oli tipotiessään. Suurin ongelma ajaessa on se, että kun istun oikella puolella en osaa yhtään hahmottaa paljonko minulla on tilaa auton vasemmalla puolella. Tämän takia monta kertaa ajoin liikaa vasemmassa reunassa. Mutta harjoittelemalla siinäkin varmasti kehittyy…
Sunnuntaiaamupäivänä olin ensimmäistä kertaa FFF-bootcampissa Scharborough Beachilla ja se oli kyllä nimenä mukaisesti bootcamp! Juokseminen, hyppiminen, ryömiminen ja toisen vetäminen ja reppuselässä kantaminen pehmeässä ja raskaassa hiekassa eivät välttämättä tunnu ihan samalle kun rauhallinen sunnuntaikävely. Treenin jälkeen menimme kaikki vaatteet päällä uimaan mereen ja fiilis oli katossa; uiminen meressä rankan treenin jälkeen, nauravia ja hauskaapitäviä ihmisiä, auringonpaiste ja kylmä recover shake viimeistelmässä kaiken; that's the life I say! Myöhemmin iltapäivällä näin Charlottea ja vietimmekin iltapäivän Subiacossa myöhäisestä lounaasta ja kuumasta kaakaosta nauttien.
Viime viikonloppu oli ikimuistoinen! Torstaina menimme Camillen kanssa shoppailemaan Innoloohon (MINÄ AJOIN!!!), jossa on iso kauppakeskus. Siellä vietimme useamman tunnin, mutta silti aika loppui kesken. Camille ei löytänyt mitään, mutta minä taisin tehdä ostoksia hänenkin puolesta. Toisaalta sain aika paljon tavaraa suhteellisen pienellä rahamäärällä joten en kyllä valita. Oli kiva saada vähän täytettä vaatekaappiin, koska Suomesta otin mukaan vaan ihan perusvaatteita ja kesävaatteita joille suurimmalle osalle ei ole vielä ollut edes käyttöä. Perjantaina tapasin 2 ranskalaista au pairia Subissa ja nautimme muutamat lasilliset viiniä Llama baarissa. Tämä ilta tuli kyllä enemmän kuin tarpeeseen, sillä perjantai oli yksi rankimmista työpäivistä tähän mennessä. Kaille on puhkeamassa uusia hampaita joten koko perjantaiaamun poika vain itki vaikka yritin tanssia, laulaa, leikkiä ja ihan mitä vaan! Aamurutiinien jälkeen menimme puistoon, joka oli kaikille mieluisa vaihtoehto. Pojat leikkivät siellä tyytyväisinä ja nautimme kaikki sateisen viikon jälkeen ensimmäisestä aurinkoisesta ja sateettomasta päivästä. Hankalaa päivää kuitenkin helpotti Zachin ihanat toteamukset "Jenna, you are my best friend" ja "Jenna, can you drive me to Venus, just you and me, ok?" Vaikka välillä joudun todella kasaamaan itseni ja hengittämään syvään vaikeiden tilanteiden takia, tällaiset hetket kuitenkin saavat hymyn huulille huononakin päivänä.
Lauantaina toteutuimme Charloten kanssa suuresti odottamani retken Swan Valleyhyn. Suomeksihan tämä siis tarkoittaa viinimaistelua viinimaistelun perään kera suklaan ja juuston. Osallistuimme bussitourille, eli vierailimme viidellä eri viinitilalla, oluttehtaalla, suklaatehtaalla ja välissä nautimme ihanan lounaan. Meidän kuski Peter oli vanhempi, hulvattoman hauska herrasmies, joka omalta osaltaan teki tästä päivästä onnistuneen. Sää suosi meitä tälläkin kertaa ja voisin leimata tämän päivän ehdottomasti parhaaksi päiväksi koko Australiassa oleskelun aikana. Aurinkoa, viiniä, juustoja, suklaata. Luulin jo olevani taivaassa, koska kaikki tuntui niin täydelliselle. Meidän bussissa oli pääasiassa nuoria englantilaisia ja irlantilaisia ja he näyttivät tietävän miten pidetään hauskaa. Porukka huuteli Peterille "turn the music on!" ja Peterhän pisti musiikin täysille ja kohta koko bussi lauloi mukaansatempaavia biisejä yhdessä. Mieletöntä kerta kaikkiaan! Sen voin vieltä tästä reissusta mainita, että loppupäivästä ei enää paljon vivahteita eri valkoviinien välillä meinannut huomata…
Elämä Australaissa vaikuttaa kyllä kivalle ja minulle sopivalle. Viihdyn täällä ja nautin siitä, että ihmiset ovat avuliaita ja avoimia. Tämä talvi on välillä aiheuttaut ärsytystä, koska vettä sataa vähän väliä. Yleensä sataa aina vähän aikaa paljon kerrallaan, sitten paistaa taas aurinko ja kohta sataa taas. Tämän takia poikien kanssa ulosmeneminen on tosi vaikeaa, koska kun sade loppuu, ulkona on liian märkää ja juuri kun siellä alkaa olla kuivaa, sataa taas. Mutta tätä se Australian talvi kuulemma on. Ja täällä ihmiset nauttivat tästä, koska kesä tulee olemaan todella kuuma…
Lasten kanssa on mennyt hyvin eikä suurempia ongelmia ole ollut. Kai kasvaa ja kehittyy ja hänelle alkaa selkeästi muodostumaan oma tahto. Hän haluaa saada ja tehdä asioita ja jos asiat ei onnistu niin kuin hän haluaa, niin turhautuminen iskee ja itku tai kitinä alkaa. Mutta tuollaiset tilanteet ovat kuitenkin aika helposti hoidettavissa. Zachin kanssa on mennyt myös hyvin. Aluksi ongelma oli se, että poika oli tosi kiva minulle päivisin kun oltiin keskenämme, mutta mun vanhemmat tulivat kotiin, hän ei enää halunnut puhua minulle, ei antanut minun auttaa eikä halunnut leikkiä minun kanssa. Olin tästä tosi harmissani ja huolissani ja mietin mitä tein väärin koska 3-vuotiaan pojan käytös muuttuu noin voimakkaasti. Otin asian eräänä lauantaina puheeksi Tanyan kanssa ja hän sanoi minulle, että Zachiltä varmasti vie vain oma aikansa tottua tähän tilanteeseen. Tan antoi myös vinkin, että asiaa voisi auttaa se, että välillä viettäisin aikaani Zachin kanssa samassa tilassa vaikka vanhemmat olisivatkin kotona. Silloin hän tottuu ajatukseen siitä, että olen oikeasti perheenjäsen joka ei ole lähdössä pian pois enkä nanny, joka työskentee vain vanhempien ollessa töissä. Tämän keskustelun jälkeen aloin tehdä niin kuin Tan sanoi ja nykyään Zach on minulle jo paljon kivempi vaikka vanhemmat olisivatkin kotona! Eilen Zach toi minulle maatushka-nuken ja sanoi "It is present for you but it is -stay forever- present so you can't take it to Finland, you have to stay here forever. Then I can talk with you everyday!" Tuollaiset jutut kyllä lämmittää mieltä ja piristää päivää! Toisaalta eteen tulee myös hetkiä sieltä toisesta ääripäästä; Pojat alkavat olla siinä iässä, että "joukossa tyhmyys tiivistyy" ja he tekevät yhdessä maailman typerimpiä ja raivostuttavimpia juttuja. Eilen lenteli kirjahyllyn kaikki kirjat lattialle ja tänään leluhyllykön kaikki lelulaatikot, kyllä siinä sai taas koota itsensä kun saapui paikalle ja näki tapahtuneen. Ja siivoaminenhan ei tietenkään ole kivaa ja tänään tuon sotkun siivoaminen vaatikin 45 minuuttia, muutamat itkut, äänen korotukset ja kiristykset. Mutta loppujen lopuksi siitäkin selvittiin.Ja täytyy vielä kirjoittaa erikoismaininta siitä, että Zach rakastaa suomalaisia lettuja!
Perheeseen sopeutuminenkin on aiheuttanut monenlaisia tunteita. Hostit ovat olleet minulle kyllä kivoja ja avuilaita kun olen apua tarvinnut. Jos olen menossa jonnekin, niin lähes aina he kysyvät tarvitsenko kyydin ja ovat valmiita auttamaan ja antamaan neuvoja. Se helpottaa paljon kun tietää, että voi helposti kysyä apua jos sitä tarvitsee. Toisaalta kuitenkin vieraan perheen kanssa asuminen on tuottanut välillä vähän ahdistusta, koska on vaikea tietää mitä he minusta ja minun tekemisistäni ajattelevat. Periaatteessa olen perheenjäsen, mutta kuitenkin se on ihan eri asia kun oman perheen kanssa ollessa. Välillä on vaikea miettiä, että missä ja miten päin olisin; olisiko asiaan kuuluvaa olla heidän kanssaan olohuoneessa vai olisiko parempi olla omassa huoneessa? Voinko työpäivän jälkeen lähteä ulos ja tehdä omia juttuja vai pitäiskö viettää hetki perheen kanssa? On haastavaa elää ja asua yhdessä ja samaan aikaan tehdä töitä "omalle perheelle". Toivon, että tämäkin asia tasoittuu ajan kanssa kun alan löytämään oman paikkani täältä ja kun tutustumme enemmän toisiimme.
Seuraavaksi voisin puhua suuresta rakkaudestani eli ruuasta. Periaatteessa voin syödä kaikkea mitä kaapista löytyy, mutta kuitenkaan en tunne käytännössä asian olevan niin, koska ne eivät ole minun vaan koko perheen. Ruoka aiheutti tällä viikolla muutenkin keskustelua ja hostini ilmaisivat minulle, että en voi pyytää kaupasta liian kallista ruokaa. Tämä oli minulle todella suuri kolahdus ja sai minulle todella huonon olon. Ruoka on ollut minulle aina henki ja elämä. Olen aina tykännyt panostaa siihen ja minulla on pitkään ollut omat ruokailutottumukseni ja tapani. Nyt kun joku tuleekin kommentoimaan kyseistä asiaa, se on kuin iskun vyön alle, niin henkilökohtaiselle asialle se tuntui ja tuntuu edelleen, koska olen pyytänyt vain sellaista ruokaa mikä Suomessakin kuului arkiseen ruokavaliooni. Tämä sai minut nousemaan vähän varpailleni ja tällä hetkellä minulla onkin todella epävarma olo siitä, mitä voin kaupasta pyytää ja mitä en. Tultiin siihen tulokseen, että sunnuntaisin istutaan pöydän ääreen yhdessä ja suunnitellaan seuraavan viikon ruokailuja. Ruoka on asia, mistä en ole aikaisemmin halunnut tinkiä enkä halua tinkiä jatkossakaan. Kun syön itselleni sopivalla tavalla voin hyvin ja jaksan paremmin. Koska se on minulle niin kokonaisvaltainen ja merkittävä asia, en myöskään voi siinä paljon joustaa. En tiedä mitä tulossa on ja miten asiat järjestyy, mutta toivottavasti kuitenkin parhain päin.
Paljon on kuitenkin seikkailuja ja koettavaa vielä edessä. Parin viikon päästä edessä on perheloma Queenslandiin, mutta samoihin aikoihin myös ensimmäinen hyvä ystäväni täällä sanoo hyvästit Australialle ja palaa takaisin kotimaahansa. Ristiriitaiset tunteet ja hankaluudet varmasti kuuluvat asiaan ja niin kuin hyvä ystäväni sanoi; ei elämä Suomessakaan olisi koko aikaa harmitonta. Ja jo tänne tullessani tiesin, että tämä työ ei ole helpoin mahdollinen työ, mutta silti näin sen itse parhaaksi mahdolliseksi tavaksi lähteä ulkomaille. Riippumatta siitä missä tai milloin olen, on onneksi aina yksi ja sama vaihtoehto saada lohtua ja helpotusta huolien keskellä. Tämä vaihtoehto on rukous ja ilman sitä ja luottamusta Jumalaan en kyllä täällä kovin pitkälle pääsisi. On niin lohdullista tietää, että Jumala kyllä tietää mitä se minun eteeni pistää ja minun tehtäväni on vain luottaa tähän suunnitelmaan. Jokaisessa ahdistuksen hetkessä minulla on joku kenen puoleen kääntyä. Tämä on tullut hyvin esiin, koska välillä aikaeron takia minulla ei ole ketään muuta kenelle puhua ja keneltä kysyä neuvoa, mutta Jumalan kanssa voin jutustella vaikka 24 tuntia vuorokaudessa ilman aikaeron ja kiireiden tuomia ongelmia. Tietoisuus siitä, että Jumalalla on minulle TÄYDLLINEN suunnitelma ja kaikilla asioilla on omat tarkoituksena, saa minut jaksamaan vaikeuksista riippumatta. On niin hienoa tietää ja voida luottaa siihen, että joku ihmistä paljon paljon voimallisempi ja suurempi pitää minusta aina huolta! En ole vielä päässyt täällä mukaan mihinkään seurakuntaelämään, mutta odotan kyllä jo kovasti, että tapaisin täällä myös muita uskovia ihmisiä.
God Bless you all! <3
