No one told you it is easy to say goodbye

Aika on varmasti huippukunnossa oleva voittamaton maratoonari, sellainen joka ei väsy koskaan. Uskon, että aika on kaksipersoonainen; samaan aikaan se saa ihmiset raivostumaan ja  hyppimään onnesta. Sitä vihataan ja rakastetaan vuorotellen. Se ei anna armoa eikä kysy mielipiteitä. Sitä ei voi ostaa rahalla ja se kulkee aina haluamaansa vauhtia riippumatta siitä miten me haluaisimme sen kulkevan. Aika on aina ollut ja se tulee aina olemaan ja sen kanssa on vain opeteltava elämään. Olen tullut siihen tulokseen, että oman elämän helpottamisen kannalta sen kanssa kannattaa opetella ystävystymään ja opetella hyväksymään se sellaisenaan. Ja kun sen hyväksyy, hyväksyy myös sen, että elämä menee eteenpäin omalla tavallaan ja painollaan, emmekä me voi kuin elää sen mukana, päivä kerrallaan. Aika on oikeastaan myös aika jännittävä ja ystävällinen tuttavuus kun sen oikein oivaltaa.

Vaikka olenkin kohta suuntaamassa kohti uutta ulappaa, en vieläkään voi oikeasti uskoa, että olen todella lähdössä. Luulen sen johtuvan siitä, että kaikki on tapahtunut todella lyhyessä ajassa enkä sen vuoksi ole ehtinyt sisäistää koko asiaa. Pakatessani olen myös törmänyt mahdottomalta tuntuvaan asiaan; kuinka ihminen voi mahduttaa koko elämänsä enintään 24 kiloa painavaan matkalaukkuun ja suunnata sen kanssa eteenpäin, mukana toivottavasti kaikki tarpeellinen. Mutta ehkä sekin vielä onnistuu ja itsehän olen sanonut, että kaikki on mahdollista...

 Noin puolitoista viikkoa sitten sanoin hyvästit Lappeenrannalle. Viimeiset viikot olivat elämää keskellä katastrofia. Muutto, tavaroiden pakkaaminen, käytännön asioiden järjestäminen ja siivoaminen veivät aikaa ja energiaa enemmän kun olisin osannut odottaakkaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajoin itseni tietoisesti siihen tilanteeseen, että päätin kohdata tavarapaljouteni kasvotusten. Miten paljon ihmislapsen tuleekaan haalittua itselleen kaikenlaista turhaa ja tarpeetonta! En ole ikinä heittänyt tavaraa roskiin samanlaisella rohkeudella ja voimalla kun tässä muutossa tein. Tiedän, että osa tavaroista olisi saattanut olla kierrätyskelpoista, mutta siinä hetkessä en ajatellut asiaa siltä kannalta. Kun otin käteen pahvilaatikon tai pussin joka oli täynnä tavaraa, mutta jota en ollut lähes vuoteen edes avannut, hengitin syvään ja heitin sen kylmän viileästi ja syvään hengittäen suoraan roskiin. Jos en ollut sitä vuoteen tarvinnut, tuskin tulen tarvitsemaan sitä kahdenkaan vuoden päästä. Monen mielestä toimin hullusti ja typerän rohkeasti. Jos joskus jossain vaiheessa joudun katumaan tätä tekoa, voin ainakin muistella sitä suurenmoista nautinnontunnetta siitä, kun on valmis luopumaan ja päästämään irti vanhasta ajatuksena vain seuraava, täysin uusi suunta kohti tulevaa. Mutta en kadu sitä, en ainakaan vielä…

Minä, typerä ja loppunajattelematon ihminen kuvittelin, että lähteminen eikä hyvästien jättäminen tule olemaan minulle laisinkaan vaikeaa. Tämän asian suhteen jouduin kuitenkin tulemaan pylly edellä puusta jo viimeisinä päivinä Lappeenrannassa. Reilu puoli vuotta sitten ilmoittauduin seurakunnalle vapaaehtoiseksi ajatuksena, että haluaisin alkaa käymään jonkun vanhuksen luona silloin tällöin pitämässä seuraa, vaihatamassa kuulumisia ja ihmettelemässä elämää ja maailmanmenoa. Pian sainkin diakoniatyöntekijältä viestin, että hänellä olisi minulle nyt tiedossa yksi iäkkäämpi rouva, joka kaipaisi rinnalleen lähimmäistä. Kiinnostuin asiasta ja pian olimmekin diakoniatyöntekijän kanssa tämän mummon kotisohvalla tutustumassa toisiimme. Siitä se sitten alkoi; minun ja uuden ystäväni yhteinen matka. Kävin hänen luonaan viikottain tai joka toinen viikko, ihan sen mukaan miten aikataulut milloinkin sattuivat menemään. Kävimme  muun maussa yhdessä kirkossa ja torilla kiertelemässä ja syömässä lihapiirakat. Pääasiassa kuitenkin vietimme aikaa hänen luonaan jutellen ja kahvitellen. Rukoilimme, itkimme, nauroimme ja välillä olimme vain ihan hiljaa. Pohdimme elämää, puhuimme menneestä ja tulevasta. Meillä oli lukuisia hyviä ja syvällisiä keskusteluja, joista en yhtäkään vaihtaisi pois. Yhteinen aikamme oli ikimuistoista, rikastuttavaa ja kasvattavaa. Sitä on niin vaikea ymmärtää, kuinka hienoja keskustelua kaksi niin eri ikäistä ihmistä täysin eri sukupolvista voikaan saada aikaan! Kuulin monen monia viisaita ajatuksia elämästä, jotka tulevat aina säilymään ajatuksissani. Kun viimein tuli hyvästien aika tajusin, kuinka suuren osan sydämestäni tämä upea nainen oli vallannut. Hyvästit olivat vaikeat, mutta samaan aikaan toiveikkaat. Molemmat ymmärsimme, että tämä on osa elämää. Molemmat olimme myös kiitollisia yhteisestä kuljetusta matkasta ja yhdessä päätimme, että yhteinen  matkamme ei suinkaan ole päättymässä, se on vain muuttamassa muotoaan. Aijomme jatkossa kirjoittaa toisillemme. Vaikka hyväsien jättäminen oli vaikeaa, niin sisälläni on kuitenkin rauha; tämä ihminen on saanut sydämmestäni ikuisen ystävän paikan ja tiedän, että Jumala tulee myös jatkossa osoittamaan hänelle vain parasta ja ainutlaatuisinta rakkauttaan.

Toisen kerran tulin puusta ryminällä alas hyvästellessäni työkaverit. Viimeisellä viikollani Lappeenarannassa järjestin pienet läksiäisjuhlat läheisimmille työkavereilleni grillailun ja rennon yhdessäolon merkeissä. Söimme hyvää ruokaa, kuuntelimme musiikkia, nauroimme, juttelimme ja otimme valkokuvia. Tämä ilta jätti mieleeni iloisen ja muistelemisen arvoisen kuvan työkavereistani. Kun viimeisenä työpäivänä sain työkavereiltani odottamattoman läksiäislahjan, olin totaalisesti sanaton. Sain itse kootun Australian selviytymispakkauksen ja sen eteen oli selkeästi nähty vaivaa ja käytetty aikaa. Niin kästittämätöntä, että se kaikki vaiva oli nähty minua varten! Vaikka monesti tuskastuin  kaupassa työskentelyn yksitoikkoisuuteen ja vaikeisiin asiakkaisiin, tajusin silti saaneeni työpaikaltani jotain erityistä. Tutustuin 8 kuukauden aikana mielettömiin työkavereihini, jotka kaikki ovat täysin omia, erilaisia ja ainutlaatuisia persooniaan.  Kultturierot venäläisten ja suomalaisten välillä aiheuttivat myös työpaikalla erilaisia tilanteita, niin hyvässä kuin pahassa. Silti voin sydämestäni sanoa, että olen ollut erittäin onnekas saatuani tutustua työyhteisössä myös toiseen ja erilaiseen kulttuuriin. Venäläiset työkaverini jaksoivat sitkeästi opettaa minulle kieltään ja vastailla loputtomiin kysymyksiin siitä, että mitä mikäkin tarkoittaa ja auttaa kielimuuritilanteissa. He kannustivat ja rohkaisivat minua käyttämään uutta kieltä, vaikka välillä rohkea kielenkäyttöni saikin heidät kiemurtelemaan naurusta. Kokonaisuudessaan tämä työporukka antoi minulle paljon positiivista energiaa ja hyvää muistelemisen aihetta. Yhteiset hetket työssä ja sen ulkopuolella säilyvät mielessäni ja saavat minut tälläkin hetkellä hymyilemään.

Lappeenrannan taaksejättämisen jälkeen olen ehtinyt käydä mökillä Savossa ja loppuajan viettää Keski-Suomessa. Kävin pitkästä aikaa tervehtimässä tätejäni. Kävin myös sanomassa isille, mummolle ja papalle heipat kirkonmäellä. Olen nänhyt ystäviäni ja viettänyt onnellisia hetkiä läheisteni kanssa. Olen myös saanut monia läksiäislahjoja, joista olen suunnattoman kiitollinen. Ne pienet ja rakkaudella annetut jutut muistuttavat tärkeiden ihmisten olemassaolosta ja raukkaudesta. Materiaalisista jutuista huolimatta tärkeimpiä asioita ovat kuitenkin ne yhteiset hetket, jotka säilyvät aina mukana sydän-nimisessä matkalaukussa. Te kaikki läheiset olette kultaakin kalliimpaa omaisuutta! Haluan kuitenkin vielä erityisesti mainita, kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että minulla on rakastava, huolehtiva ja maailman hyväsydämmisin äiti ja kaksi ihanaa isoveljeä. Vaikka elämä ja ihmissuhteet ovatkin yhtä vuoristorataa, niin silti rakastan omaa perhettäni eniten maailmassa ja toivon ja rukoilen, että pysymme aina yhdessä ja pidämme yhtä.

Elämä on yhtä oppimista ja taas olenkin saanut oppia paljon uutta. Olen oppinut, että rakkautta ei tässä maailmassa koskaan tule olemaan liikaa ja että sen olemassaolo on hyvä ja tärkeä ilmaista ja kertoa. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja rakkauden jalo taito onkin se, että me opimme hyväksymään meille rakkaat ja läheiset ihmiset juuri sellaisina uniikkeina Jumalan luomuksina kun he sitten sattuvatkaan olemaan, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Olen myös oppinut sen, että vaikka kaikki eivät aina rakkauttaan  osaakkaan suoranaisesti osoittaa ja näyttää tai puhua ja kertoa siitä, niin se ei suinkaan tarkoita, että sitä ei olisi olemassa.

 Aika kulkee eteenpäin ja lähtölaskenta uuteen seikkailuun on jo alkanut. Aika kiiruhtaa, ja sen vauhti on ahdistanut ja stressanut minua paljon. Nyt kuitenkin päätin taas päästää irti ja istahtaa turvallisin mielin sen kyytiin, nauttia elämästä ja sen tuomista iloista. Tiedän, että aika noudattaa asettajansa nopeusrajoituksia ja voin vain nauttia sen hiuksia hulmuttavasta vauhdista hymyillen ja luottavaisin mielin. 

At the beginning

On siis ensimmäisen blogi-päivityksen aika. Voisin alkuun kertoa vähän taustoja siitä, miten olen päätynyt tähän tilanteeseen missä nyt olen.

Olen siis muuttamassa Australiaan työskennelläkseni siellä Au Pairina. Ostin lennot pari viikkoa sitten ja jätän Suomen taakseni heinäkuun 4. päivä. Kaikki alkoi siitä, kun vajaa kuukausi sitten juhlimme sukulaisteni ja äidin ystävien kanssa äidin 50-vuotis syntymäpäivää. Äiti järjesti pienet juhlat mökillä ja siellä sitten juhlittiin kaikki iloisissa tunnelmissa hyvän ruuan, juoman ja seuran merkeissä. Juhliin oli saapunut myös enoni, joka nykyään asustelee Ruotsissa. Illan mittaan sitten satuimme istumaan vastakkain mökkituvan pöydässä ja hän sitten kysyi, että miten elämä Lappeenrannassa menee. Päätin, että nyt kun tässä kerran ollaan ja asia tuli puheeksi, niin miksi en olisi samantien rehellinen. Kerroin, etten ole tällä hetkellä tyytyväinen elämääni. Hän sitten ihmetteli, että miksi tyydyn elämään elämää joka on onnetonta ja vailla ajatusta ja suuntaa. Siinä sitten selittelin etten tällä hetkellä voi tehdä muutakaan, koska säästöt ovat menneet erilaisiin autoremontteihin sun muihin, minulla on vuoden määräaikainen vuokrasopimus joka päättyy vasta loppuvuodesta ja työpaikkakin on vakituinen. Kun olin näitä syitä hetken luetellut, eno keskeytti minut ja sanoi, että kaikki asiat mitä olen juuri luettelemassa ovat silkkoja tekosyitä. Yritin jatkaa selittelyjä, mutta enoni keskeytti minut taas. Hän korosti, että olen nuori ja vapaa eikä minun kuulu elää onnetonta tasaista elämää näin nuorena jos haluan elämältäni selkeästi jotain enemmän. Samalla hän otti puheeksi aikaisemmat haaveeni ulkomaille muutosta. Enoni korosti koko ajan sitä, että kaikki on mahdollista jos vain tarpeeksi haluan. Minulla on kuulemma koko suku ja perhe Suomessa tukemassa päätöksiäni ja elämääni jos päätän lähteä ulkomaille. Ja jos haluan lähteä, tukiverkkoni vaikka järjestää asunnon, lennot ja muut asiat Suomessa. Minun tehtäväni on vain itse löytää paikka minne lähden. Enoni lupasi, että KAIKKI asiat järjestyvät jos vain päätän lähteä ja löi vielä kättä päälle.

Siinä sitä sitten oltiin. En voinut tajuta koko tilannetta. Minulle oli juuri luvattu kaikki (ja paljon enemmän) mitä olisin voinut koskaan edes toivoa! Koska enoni oli niin vakuuttava ja varma lupauksistaan päätin, että nyt en enää odota vaan alan toimia. Jo samana iltana perustin profiilin Au pair Worldiin. Viikon päästä sunnuntaina klo 7 aamulla minulla oli skype-keskustelu tulevan host-perheeni kanssa jolloin he ilmoittivat, että haluavat ottaa minut jos vain haluan tulla. Ja halusinko? No todellakin halusin! Kun asia varmistui, soitin heti äidille ja kerroin ilouutiset. Seuraavan viikon aikana hankin viisumin ja ostin lentoliput. Kun kaikki käytännönasiat oli järjestyksessä, julkistin tiedon facebookissa. Lähtöni oli nyt siis virallista ja niin todellista!

Nyt istun kotona keittiönpöydän ääressä pakkauslaatikoiden keskellä ja katson viimeistä kertaa Salkkareita ja juon teetä lasista, koska kaikki mukit on jo pakattu. Asunto on ihan sekaisin ja todellinen muutto vasta edessä, mutta mieli on silti tyyni ja rauhallinen. Monen mielestä minulla saattaisi olla syytä jos minkälaiseen stressiin, mutta en näe sitä tarpeelliseksi. Kaikki asiat ovat yhtä äkkiä järjestyneet kuin itsestään; rahat vain ilmestyivät tililleni, sain irtisanottua asuntoni kesken määräaikaisen vuokrasopimuksen, löysin täydellisen host-perheen ja viisumi myönnettiin muutamassa tunnissa. Kaikki läheiset, sukulaiset, ystävät ja perhe ovat suhtautuneet päätökseeni iloisesti ja kannustavasti. Mikään ei pidättele minua Suomessa. Ensimmäistä kertaa olen täysin varma siitä, että vuoden takainen ero entisestä poikaystävästäni oli oikea päätös. Mikään ei enää sido minua mihinkään ja olen vapaa elämään omaa elämääni omilla ehdoillani. Olen aina halunnut mennä ja nähdä maailmaa ja nyt minulla on siihen täydellinen mahdollisuus. Joskus haaveilin elämästä Au pairina Englannissa ja muistan, kuinka entinen poikaystäväni tokaisi siihen, ettei hän usko, että oikeasti koskaan lähden mihinkään. Nyt olen lähdössä Australiaan ja tiedossani on vain määränpää eikä tulevaisuuden tuomista kuvioista aavistustakaan. Nautin tästä tilanteeesta. Tiedottomuus tulevaisuudesta, jännitys, hetkessä eläminen ja riskien ottaminen ovat juuri niitä asioita, mitä 20-vuotiaan Jennan elämässä kuuluu olla. Tiedän, että Jumala on luonut minulle täydellisen suunnitelman ja parasta siinä on se, että minun tehtävä on vain tarttua siihen ja elää sitä todeksi.

 Life is wonderful, isn't it?