Turning the next page

Tänään matkalaukkuani pakatessani huomasin laukun kyljessä roikkuvan uuden osoitekotelon ja tajusin etten ole vielä täyttänyt siihen tietojani. Hetken sitä tuijotettuani havahduin todellisuuteen ja aloin tosissani miettimään, että mitä siihen edes kirjoittaisin. Perthissä minulla ei ole enää omaa osoitetta ja seuraavaan määränpään sijainti on niin maalla, ettei sinne ole edes osoitetta. Hämmennyin. Päätin jättää sen toistaiseksi tyhjäksi ja myöhemmin ehkä täyttää siihen nimen ja puhelinnumeron, osoitekohtaan taidan kirjoittaa homeless. 

Australia Dayn picnic ja ilotulitukset

Vuosi on alkanut erilaisissa ja omalla tavallaan kiireisissä ja stressaavissa merkeissä. Joulun jälkeen minulla on ollut täällä vierailijoita lähes koko ajan eiliseen aamuun asti. Ensin Jasmin tuli tänne kolmeksi viikoksi, seuraavaksi perhe kahdeksi viikoksi ja viimeisenä heti heidän jälkeen pikkuserkku toiseksi kahdeksi viikoksi. Sen lisäksi olen sanonut itseni irti vanhasta työpaikasta, pakannut tavarani laatikoihin, etsinyt niille sijoituspaikat ja muuttanut matkalaukkuni kanssa viimeiseksi viikoksi kaverini luokse asumaan. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin elämä täällä vierailijoiden kanssa ilman töitä on osoittautunut paljon rankemmaksi ja stressaavammaksi kuin tavallinen arki. Töiden lopettamisen jälkeen olen tajunnut, kuinka kallista elämä oikeastaan onkaan ja kuinka nopeasti säästöt hupenevat jos ei ole tuloja. Myös se, että viimeiset kaksi kuukautta täällä on ollut koko ajan joku, on tuonut ison muutoksen normaaliin elämääni. On ollut ihana nähdä itselle rakkaita ihmisiä, näyttää ja tutustuttaa heitä maahan jossa tällä hetkellä asun ja auttaa heitä luomaan ikimuistoinen loma toisella puolella maapalloa. En kuitenkaan aikaisemmin olisi osannut odottaa, että se tulisi olemaan näin rankkaa. Aikaisemmin järjestin oman elämäni ja päiväni juuri niin kuin itse halusin ja tein asioita oman fiiliksen mukaan. Nyt olen tehnyt suunnitelmat muiden ihmisten ehdoilla, sillä olen halunnut, että jokainen täällä vieraileva ihminen voisi viedä kotiin mukanaan paljon hyviä muistoja tästä ihanasta ihmemaasta. Vaikka elämä onkin ollut nyt erilaista ja ei niin helppoa, en vaihtaisi hetkeäkään pois yhdenkään täällä olleen tärkeän ihmisen kanssa!

 Erityisesti viimeiseen kuukauteen on mahtunut paljon elämää mullistavia asioita. Vuoden vaihteen jälkeen olen etsinyt itselleni farmityötä, joka mahdollistaisi minulle toisen vuoden viisumin. Entisen Au Pair host-perheeni toinen nana tiesi tilanteeni ja hänen kanssa juteltuani lupasi hän katsoa josko voisi auttaa minua jotenkin. Hänen kauttaan pääsin sitten yhteyteen yhden perheen kanssa, joka tarjoutui auttamaan minua viisumini kanssa ja ottaa minut farmilleen kolmeksi kuukaudeksi. Tämä oli minulle suuri helpotus, sillä vihdoinkin sain elämääni seuraavan suunnan eikä lähitulevaisuus näyttänyt enää pelkälle mustalle aukolle. Reilu viikko sitten muutimme vanhasta asunnostamme pois, sillä asunnon omistaja päätti myydä talon jossa asuimme. Koska tiesin, että olisin lähdössä pian farmille, ei minun ollut enää mitään järkeä etsiä uutta asuntoa. Sainkin taas tuntea olevani erityisen siunattu, sillä kerrottuani tilanteeni yhdelle ystävälleni, hän tarjoutui auttamaan ja majoittamaan minut ja serkkuni viimeiseksi viikoksi Perthissä. 

Viimeisten kuluneiden viikkojen aikana olen tajunnut, kuinka onnellinen saankaan olla siitä, että minulla on oikeita ystäviä jotka ovat valmiita auttamaan tilanteen sitä vaatiessa. Ilman  näitä ystäviä en olisi saanut niin vain sijoitettua kaikkia tavaroitani jotka eivä mahdu mukaan, saanut kyytiä vähän väliä paikasta a paikkaan b tai löytänyt paikkaa mihin majoittua viimeisen viikon ajaksi. Olen myös tajunnut sen, kuinka rakas perhe minulla onkaan ja kuinka he ovat valmiita auttamaan ja tekemään mitä vain puolestani.

 Vuosi 2014 on ehtinyt opettaa minua jo niin paljon, että välillä tuntuu, että haluaisin ottaa opintovapaata tästä elämänkoulusta. Stressinsietokykyäni on koeteltu ja kasvatettu huimasti. Lisäksi olen joutunut (tai pitäisikö sanoa saanut) oppimaan, kuinka luopua "pärjään kyllä yksin" -asenteesta ja turvautuamaan ja tarttumaan ystävieni ja perheeni apuun. On ollut vaikea myöntää, että tarvitsen apua käytännössä, mutta myös rahallisesti. Avuntarpeen myöntäminen, saatika sen vastaanottaminen ovat olleet minulle kovia paloja purtavaksi, mutta niistäkin on kuitenkin selvitty. Nyt on tullut minun aikani tajuta, että sitä varten läheiset ovat; olemme täällä toisiamme varten auttamassa toinen toistamme silloin kun kukakin sitä apua eniten tarvitsee. Vaikeinta tässä on ollut se, että tajuan ottavani apua koko ajan vastaan pystymättä kuitenkaan antamaan tällä hetkellä mitään takaisin. Ainakin tiedän, ettei minun tarvitse hetkeäkään epäröidä sinä päivänä kun joku minulle tärkeä ihminen tarvitsee apua ja minulla on mahdollisuus auttaa. 

Olen myös tajunnut, kuinka elämän liiallinen suunnittelu on ihan turhaa. Aluksi minulla oli suunitelmana olla Au Pairina koko vuosi ja mennä sen jälkeen takaisin Suomeen. Päädyin kuitenkin jo reilun kolmen kuukauden aupairiuden jälkeen jättämään ne työt taakseni, aloitin työt ravintolassa, pian olen matkalla kohti farmia ja sen jälkeen ehkä jäämässä tänne vielä ainakin toiseksi vuodeksi. Olen kuitenkin päättänyt käydä kesällä Suomessa ja lento onkin jo varattu niin, että tähän tietoon löydän itseni Helsinki-Vantaan lentokentältä ensimmäinen heinäkuuta. Siitä eteenpäin en halua elämääni vielä stressiksi asti suunnitella, menen sinne, minne elämä minut vie.

Sain myös Jeremyn surffilaudan lainaksi mutta aikapula sekä Perth ja huonot aallot eivät valitettavasti antaneet tilaisuutta päästä kunnolla opettelemaan tätä kivalta vaikuttavaa lajia.

Huomenna alkaa matka kohti seuraavaa kohdetta. Lennän Perthistä Broomeen (pohjoiseen Länsi-Australiaan), josta minut tullaan hakemaan farmille. Kyseessä on yksin yhden perheen voimin pyörivä pihvikarjatila joka sijaitsee 90 kilometrin päässä Broomesta. Perheeseen kuuluu vanhemmat sekä heidän 2 ja 5-vuotiaat pojat. Aikani siellä tulee olemaan todellinen outback-kokemus, sillä tämä paikka on TODELLA eristäytynt; siellä ei ole naapureita, ei kauppoja, ei muita ihmisiä, ei matkapuhelinverkkoa... Broome on lähin paikka, jossa on muita ihmisiä ja elämää. Perhe käy hakemassa postin ja proviisiot sieltä kerran viikossa tai vain joka toinen viikko. Heillä on eläimiä lähes jokaista sorttia; lehmiä, sikoja, vuohia, hevosia, kanoja, kissoja ja mitähän vielä. He myös kasvattavat oman ruokansa, joten Coles-supermarketin sijaan illallispöydän pihvi on peräisin omilta laitumilta ja salaattiainekset takapihan puutarhasta. Roolini tulee olemaan enemmän "perheenjäsen" työntekijän sijaan ja tulen auttaamaan siellä missä apua milloinkin tarvitaan; maatilatöissä, keittiössä, puutarhassa ja lastenhoidossa. 

Jollain tavalla minun on todella vaikeaa tajuta, että olen lähdössä miljoonakaupungista keskelle outbackiä. En ole kuitenkaan sen suhteen surullinen, ahdistunut tai huolestunut. Monet varmasti ihmettelevät, että miten minä nyt tuollaiseen paikkaan olen lähdössä kolmeksi kuukaudeksi. Itse odotan kokemusta kuitenkin innolla ja mielenkiinnolla. En tiedä yhtään, mitä odottaa tai olettaa. Sen sijaan olen vain valmiina avoimin mielin ottamaan vastaan uusia kokemuksia ja kohtaamaan jotain aivan uutta. Hyvällä omallatunnolla voin pitää meikkipussini suljettuna, jättää juurikasvun värjäämättä ja pakata korkokengät pahvilaatikkoon. Uuden kokemuksen lisäksi ainoa asia mitä tavoittelen tulevilta kuukausilta on se, että ilman ulkomaailman paineita pääsisin tutustumaan itseeni paremmin ja että oppisin itsestäni enemmän; kuka oikeastaan olen ja mitä elämältäni haluan. Uskon, että aikani siellä tulee olemaan todella erilaista ja avartavaa ja avaamaan silmäni maailmalle ihan uudella tavalla. Siispä avoimin mielin ja hymyssä suin, cowgirl-hattu päässäni suuntaan taas kohti uutta, toistaiseksi kirjoittamatonta sivua! 

Welcome 2014

Viime postauksesta taitaa olla jo niin kauan aikaa, että nyt päätin viimein ryhdistäytyä ja päivittää vähän kuulumisia. Paljon on taas viime päivityksestä ehtinyt tapahtua, elämä täällä ei siis ole päässyt käymään tylsäksi.

Joulu 2013 ja terveiset Suomesta 

Uusi aamupala-rakkaus; Bircher muesli
with smoothie topping 

Jouluun asti työskentelin vielä edellisessä työpaikassani. Työkuvaani olisi voinut kutsua chefs' assistantiksi sillä työnkuvani siellä oli aika laaja; jonain iltana tein täyteen buukatun dinnerin vain yhden kokin kanssa ja olin vastuussa isosta osasta koko serviisiä, mutta toisena iltana saatoin olla tiskinurkkauksessa pesemässä koko vuoron astioita ja tyhentämässä roska-astioita. Jäin kahden viikon joululomalle pari päivää ennen joulua ja tarkoitus oli palata töihin tammikuun toisella viikolla. Vaikka tämä kyseinen työpaikka antoi ja opetti minulle paljon, en ollut siellä kuitenkaan tyytyväinen. Pomoltani sain kyllä kuulla usein kehuja, mutta käytännössä henkilökunnan kunnioituksesta ja arvostuksesta ei tällä ravintolalla ole tietoakaan. 

Loman aikana mietin, että haluanko enää palata sellaiseen paikkaan takaisin missä tunnen antavani itsestäni kaiken saamatta kuitenkaan juuri mitään takaisin. Pohdin asiaa yksin ja kavereiden kanssa kunnes viimein päätin ilmoittaa, että en ole loman jälkeen palaamassa töihin. Päätöstä helpotti se, että olin jo tuohon mennessä löytänyt uuden työpaikan lähelle aukeavasta uudesta kahvilasta, jossa minun olisi ollut tarkoitus työskennellä ainona kokoaikaisena työntekijänä keittiössä, käytännössä olisin siis ollut paikan "kokki". Koska kyseisen kahvilan valmistuminen viivästyi, päätin kuitenkin ilmoittaa heille, että minun ei ole järkeä aloittaa siellä, sillä joudun parin kuukauden sisällä lähtemään farmille kolmeksi kuukaudeksi saadakseni viisumin toiselle vuodelle. 

Perheeni saapuu kahden viikon visiitille parin viikon sisällä ja heti heidän lähdettyä serkkuni tulee lomailemaan tänne toiseksi kahdeksi viikoksi. Päädyin siis myös itse lomailemaan siihen asti kunnes vieraat ovat vierailunsa vierailleet ja heti sen jälkeen toiveissa olisi päästä farmille. Olen täällä Working Holiday viisumilla, joka on viisumi yhdeksi vuodeksi, mutta sitä on mahdollisuus saada jatkettua vielä toisella vuodella, mutta se edellyttää 3 kuukauden mittaista työjaksoa maalla (yleisesti ottaen maatilatyötä, hedelmän poimintaa tms.) Haluan ehdottomasti jäädä tänne pidemmäksi aikaa, joten tässä tilanteessa tuo farmityö on ainoa vaihtoehto saada jatkoa viisumille. 


Nyt olen siis joulusta asti vain lomaillut ja nauttinut Australian kesästä. Lämmintä riitttää, joidenkin mielestä ehkä vähän liikaakin; kuumimmillaan ollaan päästy jo 40 paremmalle (vai pitäisikö sanoa pahemmalle) puolelle, mutta pääasiassa ollaan kuitenkin pyöritty 30 asteen molemmilla puolilla. Itse ajattelen, että noin 30 astetta on täällä täydellinen sää, sillä silloin voi tuntea auringon lämmittävän mutta sää ei kuitenkaan tunnu vielä ylitsepääsemättömän tukalalle. 

Joulun jälkeen sain tänne Suomesta vieraan kolmeksi viikoksi kun entinen työkaverini Lappeenrannasta saapaui luokseni lomailemaan. Hauskinta tässä oli se, että ei Jasminin kanssa loppuviimen edes tunnettu toisiamme, mutta kolmen yhteisen viikon jälkeen voin hetkeäkään epäilemättä todeta, että olen juuri saanut yhden uuden, kultaakin arvokkaamman ystävän! Aamulla nautittiin ihana aamupala, päivällä tehtiin asioita fiiliksen mukaan, käytiin rannalla, kierreltiin paikkoja ja otettiin aurinkoa meidän uima-altaalla. Iltaisin juotiin yhdessä teetä ja yöllä naurettiin itsemme uneen. Nuo viikot tekivät minulle kyllä enemmän kuin hyvää, en edes muista milloin olisin viimeksi nauranut niin paljon! Käytiin myös ulkona vähän bilettämässä ja syömässä muun muassa Jamie Oliverin ravintolassa pidemmän kaavan mukaan.

 Ystäväni Jeremy, jonka tapasin Couch Surfingin kautta ja joka itse kutsuu itseään minun "Aussie uncleksi", vei meitä mielttömiin paikkoihin ja niiden reissujen kautta sain myös itse nähdä Perthin ihan uudesta näkökulmasta. Minun henkilökohtaiseksi suosikki-paikaksi tuli Blue Duck -niminen kahvila-ravintola North Cottesloessa, jonka aurinkoiselta terassilta on mielettömät näkymät merelle. Hyvä kahvi ja nauttimamme Rhubarb Crumble saivat olon tuntumaan taivaalliselle! Kiertelimme Perhissä, Fremantlessa ja kävimme Perth Hills'eillä, joista ehdottomasti nimeämisen arvoisia paikkoja ovat ainakin Swan Valley, Bells Rapids, Lake Leschenaultia ja The Zig Zag Railway Gooseberryssä. 

Lake Leschenaultia

Blue Duck

Happy day in Swan Valley; viinitiloja
 ja villejä kenguruita, Bells Rapids,
 Margaret River Chocolate Factory

Olen myös lähentenyt kämppikseni kanssa ja kämppiksen sijaan kutsunkin häntä ehdottomasti nykyään ystäväksi. Kokkaamme yhdessä ja jaamme ilot ja surut toistemme kanssa. Myös Jasminin ollessa täällä teimme kaikki paljon asioita yhdessä ja meillä oli paljon ikimuistoisia hetkiä kun vietimme aikaa "tyttöjen kesken". Myös Jeremyn kanssa meistä on tullut todella hyviä ystäviä ja sen myötä tiedän, että minulla on täällä aina ihminen, joka on tarpeen tullessa valmis auttamaan. Olen tutustunut Couch Surfiningin kautta myös slovakialaiseen Lenkaan, jonka kanssa olimme samaan aikaan uimassa delfiinien kanssa. Olen enemmän kuin onnellinen siitä, että olen löytänyt tuon kyseisen sivuston, sillä sen kautta olen tavannut mielettömiä ihmisiä sekä kokenut, kuullut ja nähnyt paljon uutta. Couch Surfing tuo matkustamisesta kiinnostuneet ihmiset yhteen taustoja, sukupuolta, ikää  ja elämäntilannetta katsomatta ja sen takia se onkin mielestäni ihan huippu juttu. Myös entisen host-perheeni "uudesta" saksalaisesta Au pairista Klarasta on tullut minulle tosi läheinen ja hyvä ystävä. 

Monet ihmiset varmaan menettävät hermonsa minuun koska päivästä toiseen jaksan hehkuttaa sitä, kuinka ihanaa elämä täällä Australiassa onkaan. Normaalisti ihmiset ovat innostuneita uudesta paikasta ensimmäiset viikot tai kuukaudet ja kun arki alkaa ja kaikkeen alkaa tottua, niin elämä uudessa maassa ei tunnukkaan enää niin super-ihmeelliselle. Minulla tämä on mennyt ihan päinvastoin; joka päivä tajuan rakastuvani tähän maahan enemmän ja enemmän ja ajatus siitä, etten halua enää takaisin Suomeen vahvistuu päivä päivältä. Viime viikonloppuna pyöräilin Subiacon farmers marketeille tekemään viikottaisia hedelmä ja vihannesostoksia melkein 40 asteen säässä, mutta siinä pyöräillessäni vain hymyilin yksin miettiessäni sitä, kuinka onnellinen olenkaan siitä että olen täällä. Viime viikolla juttelin myös äidin kanssa ja skype-keskustelumme aikana aloin itkemään tajutessani, että olen täällä onnellisempi kuin koskaan missään aikaisemmin. Tiedän, että tämä kaikki on suunniteltua, sillä minulla ei ennen tänne tuloa ikinä ollut ollut mitään "Australia-unelmaa", enkä edes nähnyt tätä maata mitenkään erityisen kiehtovana ja ihmeellisenä. Nyt kun tänne Au pairiuden kautta kuitenkin kerran päädyin, niin en enää halua pois. Rento elämäntyyli, rennot ihmiset, aurinko, uima-allas ja meri vaan saavat elämän täällä tuntumaan elämisen arvoiselta! 

Miksi nauttia tällaisesta lomailun merkeissä vain muutama viikko vuodessa jos siitä on mahdollisuus nauttia päivittäin? Ja ihmiset jotka tähän sanovat, että ei se enää tunnu samalle jos siellä asuu ja se kaikki on jokapäiväistä, ovat ainakin minun kohdallani täysin väärässä, sillä nautin tästä magic-maasta joka ikinen päivä! Tänne lähteminen oli tähänastisista päätöksistäni suurin, mutta en ole katunut sitä hetkeäkään. Liian monet ihmiset ovat tyytymättömiä elämäänsä, mutta eivät kuitenkaan uskalla tai viitsi tehdä muutoksia sen parantamisen eteen.

So friends, remember this

"life is as you make it"

The latest update now available

Kun päätin perustaa tämän blogin ja mietin sille nimeä, sisältäni kuului selkeä ääni: älä viittaa blogin nimessä siihen, että tulet työskentelemään au pairina. Tämän vuoksi suljin kaikki au pair aiheiset nimivaihtoehdot heti pois. Blogini nimeksi ei siis tullut "Jenna au pairina Australiassa" vaikkakin periaatteessa sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt olla ihan käypä nimi. Mutta nyt tällekin aikaisemmin selittämättömälle sisäiselle äänelle löytyi tarkoitus. On tapahtunut niin paljon asioita viimeisimmän postauksen jälkeen etten todellakaan edes tiedä mistä aloittaa. Blogin päivittäminen on käynyt useampaan kertaan mielessä, mutta aina olen vain sujuvastani siirtänyt sen pois mielestä koska tiedän, että kun tämän kirjoittamisen aika tulee niin se ei tule olemaan kovin helppoa. Niin paljon asioita joista voisi kirjoittaa ja kertoa.

Jos nyt siis menen suoraan asiaan niin ensimmäisenä olisi varmaan olennaista kertoa etten enää työskentele au pairina. Noin kuukausi sitten lomailimme host-perheeni kanssa Queenslandissa (taidan myöhemmin kirjoittaa siitä reissusta ihan oman päivityksen, sen se nimittäin ansaitsee, koska se oli aika mieletön paikka!) ja sen aikana tajusin, että nyt on minun aikani ottaa seuraava askel elämässäni. Tämä ajatus lähti siitä, että minun ja hostien välille syttyi "pieni" konflikti loman aikana, joka kokonaisuutenaan sai minut tajuamaan, että minun paikkani ei enää tulevaisuudessa tule olemaan tässä perheessä eikä ehkä missään muussakaan perheessä. Itsenäisyyden, päätösvallan ja vapauden menettäminen ovat minulle liian isoja paloja purtavaksi. Olen aina ollu todella itsenäinen ihminen eikä meillä ole kotona juurikaan ollut suuria sääntöjä. Vapaudesta huolimatta pidän itseäni kuitenkin perus järkevänä ihmisenä enkä ole siltikkään lähtenyt mukaan "tyhmäilyihin", edes teinivuosinani. Ensimmäistä kertaa elämässäni täällä minulle asetettiin kotiintuloaika ja rajoituksia sen suhteen ketä saan kutsua kotiini ja miten siellä olla ja toimia. Minun kohdallani tällainen ei yksinkertaisesti vain toiminut. Olen ehkä luonteeltani sellainen "vapaasielu" ja "omantienkulkija" ja ihminen, joka haluaa itse vaikuttaa omaan elämäänsä. Lisäksi koin, että minulla oli suuria kommunikaationgelmia entisen host-perheeni kanssa. En missään nimessä halua syyllistää hostejani mistään, me olimme vain liian erilaisia työskennelleksämme ja asuaksemme yhdessä. Minä haluan puhua kaikista asioista ja tehdä asiat selväksi enkä jättää mitään arvailujen varaan, he taas eivät juurikaan asioista puhuneet ja tuntui, että minun olisi pitänyt osata lukea ajatuksia. 

Tässä esimakua Queenlandista. Tämä kuva
kuvastaa kyllä aika hyvin fiiliksiäni
ja ajatuksiani tuosta ihmeellisesa paikasta.

Loman jälkeen siis ilmoitin heille, että olen päättänyt lähteä perheestä ja alkaa tekemään jotain muuta. Se oli yksi maanantai-ilta kun minulle tuli vain tosi voimakas olo, että nyt on aika kertoa tälle perheelle etten aijo jäädä pidemmäksi aikaa. Ajatus tuntui hullulle, koska minulla ei ollut aavistustakaan tulevaisuudesta ja siitä mitä tulisin seuraavaksi tekemään. Varmaa oli ainoastaan se, että Australiaan jäisin joka tapauksessa ja Suomeen palaaminen ei tulisi kysymykseenkään vaikka tilanne olisi mikä. Oloni oli vain sanoinkuvailematon, koska tunne siitä, että nyt on aika kertoa asiasta oli niin vahva, mutta samaan aikaan järki yrittää kolkuttaa takaraivossa ettei ole mitään järkeä vielä ottaa asiaa puheeksi  koska minulla ei ole vielä jatkosuunnitelmaa. Siinä tilanteessa pistin sitten kädet ristiin ja rukoilin Jumalalta, että jos nyt oikeasti on se aika, niin anna minulle voima mennä tuonne olohuoneeseen ja kertoa asia. 10 minuutin päästä istuin olohuoneessa kertoen asiaani. Aluksi tunnelma oli aika jäätävä, mutta saatiin kuitenkin keskustelua asiasta aikuismaisesti ja selitin heille, etten yksinkertaisesti tunne oloani hyväksi ja rennoksi. Kerroin myös etten syytä heitä mistään ja että vika ei ole heissä, minusta ei vain yksinkertaisesti ole tähän. Loppujen lopuksi sovimme, että olen heille au pairina siihen asti kunnes he löytävät uuden tytön. Samalla minulla olisi aikaa myös alkaa etsiä uutta työtä ja asumispaikkaa. Tämän keskustelun jälkeen olin todella helpottunut, mutta myös peloissani. Miten asiat tulisivat järjestymään?

Tällainen pikkukaveri oli odottamassa minua yksi yö
kotiin, oli niin lähellä etten alkanut huutamaan...

Seuraavat pari viikkoa jaoin CV:itäni eri paikkoihin ja lähetin sen myös onlinena lukuisiin paikkoihin. Kahden viikon jälkeen en siltikkään ollut kuullut mistään mitään ja aloin pikkuhiljaa hermostua. En halunnut alkaa järjestämään asumiskuvioita ennen kun voisin olla varma siitä, että saan jostakin rahaa maksaa vuokran. Pian sain kuitenkin puhelun yhdestä ravintolasta jonne olin lähettänyt CV:ni ja he kutsuivat minut työhaastatteluun. Järjestin samalle viikonlopulle myös asuntotsekkauksia vapaista vuokrattavista huoneista lähialueella. Yhtenä lauantaina kävin aamulla katsomassa paria huonetta ja sen perään työhaastattelussa. Ravintolaan astuessani tajusin, että kyseessä oli oikeasti hieno ravintola eikä mikään perusrafla. He pyytivät minua tekemään trialin heti seuraavana päivänä. Sunnuntaina tein trialini ja seuraavalla viikolla sain tietää saavani työpaikan. Yksi katsomistani asunnoista oli myös todella mieleeni ja ilmoitin sen vuokraajalle, että jos hän haluaisi ottaa minut kämppiksekseen ja malttaisi pitää asuntoa vapaana siihen asti kun voisin muuttaa, niin olisin kiinnostunut. Sain myöntävän vastauksen ja tämän seurauksena sain huokaista helpoituksesta; minulla oli nyt työpaikka ja asumisjärjestelyt kunnossa! Rukouksiin oli vastattu, taas kerran.

Viimeiset viikot menivät nopeasti. Aloitin osa-aikaisena ravintolassa ja tein siellä töitä parina viikonloppuna vaikka työskentelinkin samaan aikaan vielä myös host-perheelleni. Työkuvani on ilmeisesti pääasiassa auttaa kokkeja keittiössä. Teen salaatteja, kasaan annoksia ja autan annosten esillepanossa. Ainoana tyttönä keittiössä olen välillä kauhuissani, koska kiireaikana siellä todella virtaa adrenaliini, tavarat ja ruuat saattavat lennellä ja kielenkäyttö on kaikkea muuta kuin musiikkia korville. Samaan aikaan olen kuitenkin todella innoissani, koska olen aina rakastanut ruokaa ja kokkausta, joten tämä on ihan mieletön tilaisuus viedä myös tätä harrastusta eteenpäin ja oppia uutta. Kotikeittiöstä fine dining-tyylisen ravintolan keittiöön siirtyminen on todellakin aika mieletön askel! Kotona fiilis oli hyvä koska koko ajan tiesin, että kohta saisin alkaa taas hengittää vapaasti ja elää omaa elämääni. Välillä olo oli myös haikea koska tajusin, että työskentelen viimeisiä viikkoja näiden ihanien poikien kanssa. Oloani kuitenkin helpotti ajatus siitä, että tulisin silti jäämään samaan kaupunkiin ja uusi kotini ja työpaikkani olisivat vain parin kilometrin päässä vanhasta paikasta. Voisin siis helposti jatkossakin käydä tervehtimässä heitä ja katsomassa miten pojilla menee. 

Viimeisten viikkojen tunnelmia.
Kaksi niin valloittavaa poikaa!

Zach halusi ottaa itsestestään kuvia 

Kaksi viikkoa taaksepäin tiistaina perheeseen saapui uusi au pair Saksasta, keskiviikkona poikien isovanhemmat tulivat Perthiin, torstaina Tan ja Pete lähtivät lomalle Melbourneen, perjantaina aloitin työt täysiaikaisesti ja lauantaina muutin uuteen kotiin. Paljon siis uusia asioita yhdessä viikossa. Jaan asunnon srilankalaisen nuoren naisen kanssa siten, että meillä molemmilla on omat makuuhuoneet, mutta kylpyhuone, olohuone ja keittiö ovat yhteisiä. Meillä on oma etu- ja takapiha ja etupihan portin avatessa voi havahtua todellisuuteen ja tajuta seisovansa palmujen ympäröimällä uima-allas alueella. Tien toisella puolella on ihan mieletön deli, joka on täynnä tuoreita hedelmiä, vihanneksia, ja tuoreita ja laadukkaita ruoka-aineksia + kaikkia herkkuja. Pilates-studiolle ja työpaikalleni matkaa kertyy vain 2 kilometriä, joten pretty good spot I would say! Kämppikseni vaikuttaa olevan tosi hyvä tyyppi ja tullaan juttuun paremmin kuin hyvin! Saatetaan jutella sohvalla, katsoa telkkaria ja muuten vaan hengailla, mutta sitten kun halutaan omaa aikaa niin voidaan hyvillä mielin mennä omiin huoneisiimme, sulkea ovi ja tehdä juttujamme ilman selittelyitä. Viime viikolla fitclubin jälkeen tulin kotiin ja tämä kämppis oli kokkaamassa illallista. Hän pyyti minut syömään kanssaan juuri tekemää ruokaa. Eilen kokkailtiin taas yhdessä; minä tein pääruuan ja kämppikseni teki jälkiruuan.  Olen tosi onnellinen siitä, että meidän välit on lämpimät ja voidaan myös tehdä juttuja yhdessä. Ollaan jo suunniteltu yhteisiä kokkailuja, ravintolareissuja ja ehkä myös jotain pieniä matkoja jonnekkin lähistölle. 

Uusi koti

Olohuone

Keittiö

Meidän pihan portti vasemmalla.

Näkymät kotiovelta

100% raw, 110% yummy!

Uusi koti, työ ja suklaasmoothiet saavat hymyilemään! 

Elämä täällä on siis hyvää. Olen onnellinen, mutta kuitenkin samaan aikaan jo vähän pelokas. Olen täällä jo neljättä kuukautta ja joka päivä elämä täällä tuntuu paremmalle ja paremmalle. Koska elämä täällä tuntuu hyvälle, samaan aikaan myös pelko siitä, että viisumini on vain yhdelle vuodelle, kasvaa koko ajan. Kauhistuttaa ajatus siitä, että pitäisi muuttaa täältä pois. Vaikka rakastankin kotimaatani ja siellä asuvia perheenjäseniä ja ystäviäni, en todellakaan ole valmis palaamaan sinne takaisin. Tunnen olevani siunattu. Välillä vaan mietin, että miten Jumala voikaan vastata rukouksiini ja toivomuksiini vaikka en olekkaan Häntä kohtaan aina reilu ja rehellinen. Miten joku voi olla minulle niin hyvä ja rakastava vaikka normaalin ihmisjärjen mukaan en ansaitsisi saada sitä kaikkea hyvää? Ehkä se on se ero ihmisen ja Jumalan välillä. Ehkä me ihmiset ei voida edes ymmärtää sitä, kuinka hyvä Jumala meillä oikeasti onkaan. 

Stay blessed!

There is no lots of happiness without a little bit of trouble.

Niin kuin olen jo aikaisemmin todennut, totean sen taas; aika menee nopeasti! Käsittämätöntä ja niin vaikea uskoa, että olen ollut täällä jo yli kuukauden. Jos olen täällä vuoden, 1/12 on jo ohi ja enää 11/12 jäljellä. Jos aika juoksee yhtä kovaa kuin se on tähän asti juossut, niin kohtahan tämä on jo ohi! Tuntuu, että vasta tulin tänne ja että en ole vielä ehtinyt tehdä mitään. Olisi niin paljon ihmisiä ketä voisi tavata, paikkoja joihin mennä ja juttuja joita tehdä. Ehkä elän vielä sitä "honeymoon" vaihetta jonka takia kaikki tuntuu silti vielä niin uudelle ja ihmeelliselle. 

Vaikka tuntuu etten ole tehnyt mitään, niin kun alan kulunutta kuukautta miettimään tajuan, että olen kyllä oikeastaan tehnyt ja nähnyt jo kaikenlaista. Pari viikkoa sitten  lauantaina vietin kokonaisuudessaan ihanan päivän. Löysin netistä sellaisen Fun Fitclub-ryhmän, joka treenaa yhdessä muutaman kerran viikossa ja kaiken huipuksi treenipaikka on Lake Mongerilla, eli 3 minuutin kävelymatkan päässä meiltä. Tämän kruunaa se, että Fitclub maksaa vain $5 kerta ja hinta sisältää recover shaken treenin jälkeen. Ihan huippulöytö, sillä ihmiset siellä on tosi kivoja ja treeni on hauskaa (ja rankkaa)! Fun Fitclub on kyllä nimensä mukaisesti hauskanpitoa ja tehokasta treeniä samaan aikaan, joten teille jotka luulitte ettei liikunta voi olla hauskaa, olette väärässä! Siellä aloitetaan monesti leikkimällä hippaa ja treeni jatkuu punnerruksilla, kyykyillä, hypyillä, juoksuspurteilla, vatsalihasliikkeillä, reppuselässä kantamisella ja vaikka millä muulla, ikinä ei voi tietää mitä ne meille seuraavaksi keksii. 

Treenin ja suihkun jälkeen menimme Camillen kanssa Pioneer's Corner -nimiseen kahvilaan aamiaiselle. Aurinko paistoi kauniille puutarha-tyyliselle terassille, hyvä treeni takana, seura oli hyvää ja pöydällä odotti höyryävä kahvi, kaksi tuoretta ciabatta-leipää keitettyjen kananmunien ja kylmäsavulohen kera... Onnellisuudentunne oli taattu! Tämän jälkeen suuntasinkin jo kohti seuraavaa määränpäätä sillä iltapäivä oli tarkoitus viettää seinäkiipeillessä muutaman muun au pairin kanssa. Ja täytyy kyllä sanoa, että se oli ihan huippua! Joskus olen aikaisemmin sitä kokeillut leirikoulussa ja muistan, että silloin se osoittautui todella vaikeaksi tehtäväksi. Tällä kertaa kiipeileminen onnistui hyvin ja se oli todella hauskaa mutta samaan aikaan myös TODELLA rankkaa! Koko keho joutuu tuossa urheilussa töihin, vaikkakaan sitä ei sillä hetkellä ehdi ajatella. Kun kiipeää korkealle ja miettii mihin seuraavaksi jalkansa ja kätensä pistäisi samalla peläten sitä, ettei vain menetä otettaan ja tipahda, niin siinä ei paljon muille ajatuksille ja tilaa. Minulle tuo laji sai adrenaliinin virtaamaan, koska pelkään vähän korkeita paikkoja, mutta samaan aikaan kuitenkin haluan ylittää pelkoni ja haastaa itseni. Vaikka siinä turvavaljaat onkin, niin silti se aiheutti kutinaa vatsanpohjassa. Kiipeilyn jälkeen menimme Hillarys Harbourneen, jossa kävimme syömässä Healthy Burgerissa hampurilaiset. Valitsin itse Baa-baa burgerin jossa oli lammaspihvi välissä ja se oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista burgereista mitä olen ikinä syönyt! 

Sunnuntaina suuntasimme Camillen ja Ruotsista kotoisin olevan Emman kanssa Fremantleen. Fremantle on osa Perthiä, mutta se on noin puolen tunnin junamatkan päässä keskustasta ja muistuttaa enemmän pientä kaupunkia kuin kaupunginosaa. Päivä oli kaunis ja niin on myös merenrannalla sijaitseva Fremantle. Ensimmäisenä menimme Fremante Prisoniin, joka on suuri ja vanha vankila. Nykyisin se on turistinähtävyys ja mekin osallistuimme kahdelle opastetulle kierrokselle. Varsinkin ensimmäinen kierros oli todella mielenkiintoinen ja hyvä kokemus. Kierrosta opasti vanhempi englantilainen nainen, joka oli kyllä ihan oikeassa ammatissa; niin hyvin ja elävästi hän tarinat kertoi! Toinen kierros kertoi vankilapaoista, mutta siitä ei kukaan meistä saanut niin paljoa irti, koska aika monesti tiputtiin kärryiltä kun ei ymmärretty kaikkia tarinoita. 

Vankilavierailun jälkeen menimme Fremantlen keskustaan ja nautimme ruuasta Raw Kitchen-nimisessä raakaruokaravintolassa. Söin nachoja tomaatti- ja avokadosalsalla ja jälkiruuaksi nautin suklaakakkua kahvin kera. Ihana kokemus sekin ja käsittämätöntä, että terveellinen ja ravinnerikas raakaruoka voi maistua niin hyvälle kun se on oikein valmistettu! Seuraavaksi menimme Fremantle Marketeille, jossa kiertelimme ja teimme pieniä ostoksia. Tämä paikka on siis iso kauppahalli jossa vilinää ja vilskettä riittää. Sieltä löytyy paikallisia hedelmä, vihannes- ja muita ruokamyyjiä, ruokapaikkoja, vaatteita, koruja, kenkiä, matkamuistoja ja kaikkea mitä vaan voi tuollaisesta paikasta kuvitella löytyvän. Valitettavasti tuolla olomme aikana aloin voida pahoin, jonka takia koko loppupäivä meni minun osaltani pilalle. Pienen kiertelyn jälkeen palasimme iltapäivällä takaisin kotiin. Tunsin oloni entistäkin huonommaksi ja palelin kovasti, joten menin kuuman suihkun kautta suoraan nukkumaan. Minulla oli niin kylmä, että vaikka nukuin vaatteet päällä sukat käsissä kolmen peiton alla, palelin silti. Tulin siis oikeasti kipeäksi ja koko maanantai meni nukkuessa. Tiistaina aloin voida jo vähän paremmin ja jouduin jo tekemään töitä koska vanhemmilla oli niin paljon työkiireitä etteivät he voineet enää jäädä kotiin. Otin sen päivän kuitenkin vielä rauhallisesti ja onnekseni lapsetkin olivat aika helppoja tuona päivänä. 

Seuraavana viikonloppuna olin molempina päivinä mukana Fun Fitclubin treeneissä. Lauantaina satoi vettä, mutta siitä huolimatta meillä oli normaali treeni. Sen jälkeen olin kuuntelemassa Herbalifen luentoa ja myöhemmin illalla kävin ajamassa autolla perheen isän kanssa. Tuo kerta ei ollut paras ajokokemus, koska perheen isä vieressä toi minulle lisäpaineita ja koska tuota kertaa ennen olin ajanut vain yhden kerran, itsevarmuus oli tipotiessään. Suurin ongelma ajaessa on se, että kun istun oikella puolella en osaa yhtään hahmottaa paljonko minulla on tilaa auton vasemmalla puolella. Tämän takia monta kertaa ajoin liikaa vasemmassa reunassa. Mutta harjoittelemalla siinäkin varmasti kehittyy…

Sunnuntaiaamupäivänä olin ensimmäistä kertaa FFF-bootcampissa Scharborough Beachilla ja se oli kyllä nimenä mukaisesti bootcamp! Juokseminen, hyppiminen, ryömiminen ja toisen vetäminen ja reppuselässä kantaminen pehmeässä ja raskaassa hiekassa eivät välttämättä tunnu ihan samalle kun rauhallinen sunnuntaikävely. Treenin jälkeen menimme kaikki vaatteet päällä uimaan mereen ja fiilis oli katossa; uiminen meressä rankan treenin jälkeen, nauravia ja hauskaapitäviä ihmisiä, auringonpaiste ja kylmä recover shake viimeistelmässä kaiken; that's the life I say! Myöhemmin iltapäivällä näin Charlottea ja vietimmekin iltapäivän Subiacossa myöhäisestä lounaasta ja kuumasta kaakaosta nauttien.

Viime viikonloppu oli ikimuistoinen! Torstaina menimme Camillen kanssa shoppailemaan Innoloohon (MINÄ AJOIN!!!), jossa on iso kauppakeskus. Siellä vietimme useamman tunnin, mutta silti aika loppui kesken. Camille ei löytänyt mitään, mutta minä taisin tehdä ostoksia hänenkin puolesta. Toisaalta sain aika paljon tavaraa suhteellisen pienellä rahamäärällä joten en kyllä valita. Oli kiva saada vähän täytettä vaatekaappiin, koska Suomesta otin mukaan vaan ihan perusvaatteita ja kesävaatteita joille suurimmalle osalle ei ole vielä ollut edes käyttöä. Perjantaina tapasin 2 ranskalaista au pairia Subissa ja nautimme muutamat lasilliset viiniä Llama baarissa. Tämä ilta tuli kyllä enemmän kuin tarpeeseen, sillä perjantai oli yksi rankimmista työpäivistä tähän mennessä. Kaille on puhkeamassa uusia hampaita joten koko perjantaiaamun poika vain itki vaikka yritin tanssia, laulaa, leikkiä ja ihan mitä vaan! Aamurutiinien jälkeen menimme puistoon, joka oli kaikille mieluisa vaihtoehto. Pojat leikkivät siellä tyytyväisinä ja nautimme kaikki sateisen viikon jälkeen ensimmäisestä aurinkoisesta ja sateettomasta päivästä. Hankalaa päivää kuitenkin helpotti Zachin ihanat toteamukset "Jenna, you are my best friend" ja "Jenna, can you drive me to Venus, just you and me, ok?" Vaikka välillä joudun todella kasaamaan itseni ja hengittämään syvään vaikeiden tilanteiden takia, tällaiset hetket kuitenkin saavat hymyn huulille huononakin päivänä.

Lauantaina toteutuimme Charloten kanssa suuresti odottamani retken Swan Valleyhyn. Suomeksihan tämä siis tarkoittaa viinimaistelua viinimaistelun perään kera suklaan ja juuston. Osallistuimme bussitourille, eli vierailimme viidellä eri viinitilalla, oluttehtaalla, suklaatehtaalla ja välissä nautimme ihanan lounaan. Meidän kuski Peter oli vanhempi, hulvattoman hauska herrasmies, joka omalta osaltaan teki tästä päivästä onnistuneen. Sää suosi meitä tälläkin kertaa ja voisin leimata tämän päivän ehdottomasti parhaaksi päiväksi koko Australiassa oleskelun aikana. Aurinkoa, viiniä, juustoja, suklaata. Luulin jo olevani taivaassa, koska kaikki tuntui niin täydelliselle. Meidän bussissa oli pääasiassa nuoria englantilaisia ja irlantilaisia ja he näyttivät tietävän miten pidetään hauskaa. Porukka huuteli Peterille "turn the music on!" ja Peterhän pisti musiikin täysille ja kohta koko bussi lauloi mukaansatempaavia biisejä yhdessä. Mieletöntä kerta kaikkiaan! Sen voin vieltä tästä reissusta mainita, että loppupäivästä ei enää paljon vivahteita eri valkoviinien välillä meinannut huomata… 

Elämä Australaissa vaikuttaa kyllä kivalle ja minulle sopivalle. Viihdyn täällä ja nautin siitä, että ihmiset ovat avuliaita ja avoimia. Tämä talvi on välillä aiheuttaut ärsytystä, koska vettä sataa vähän väliä. Yleensä sataa aina vähän aikaa paljon kerrallaan, sitten paistaa taas aurinko ja kohta sataa taas. Tämän takia poikien kanssa ulosmeneminen on tosi vaikeaa, koska kun sade loppuu, ulkona on liian märkää ja juuri kun siellä alkaa olla kuivaa, sataa taas. Mutta tätä se Australian talvi kuulemma on. Ja täällä ihmiset nauttivat tästä, koska kesä tulee olemaan todella kuuma… 

Lasten kanssa on mennyt hyvin eikä suurempia ongelmia ole ollut. Kai kasvaa ja kehittyy ja hänelle alkaa selkeästi muodostumaan oma tahto. Hän haluaa saada ja tehdä asioita ja jos asiat ei onnistu niin kuin hän haluaa, niin turhautuminen iskee ja itku tai kitinä alkaa. Mutta tuollaiset tilanteet ovat kuitenkin aika helposti hoidettavissa. Zachin kanssa on mennyt myös hyvin. Aluksi ongelma oli se, että poika oli tosi kiva minulle päivisin kun oltiin keskenämme, mutta mun vanhemmat tulivat kotiin, hän ei enää halunnut puhua minulle, ei antanut minun auttaa eikä halunnut leikkiä minun kanssa. Olin tästä tosi harmissani ja huolissani ja mietin mitä tein väärin koska 3-vuotiaan pojan käytös muuttuu noin voimakkaasti. Otin asian eräänä lauantaina puheeksi Tanyan kanssa ja hän sanoi minulle, että Zachiltä varmasti vie vain oma aikansa tottua tähän tilanteeseen. Tan antoi myös  vinkin, että asiaa voisi auttaa se, että välillä viettäisin aikaani Zachin kanssa samassa tilassa vaikka vanhemmat olisivatkin kotona. Silloin hän tottuu ajatukseen siitä, että olen oikeasti perheenjäsen joka ei ole lähdössä pian pois enkä nanny, joka työskentee vain vanhempien ollessa töissä. Tämän keskustelun jälkeen aloin tehdä niin kuin Tan sanoi ja nykyään Zach on minulle jo paljon kivempi vaikka vanhemmat olisivatkin kotona! Eilen Zach toi minulle maatushka-nuken ja sanoi "It is present for you but it is -stay forever- present so you can't take it to Finland, you have to stay here forever. Then I can talk with you everyday!" Tuollaiset jutut kyllä lämmittää mieltä ja piristää päivää! Toisaalta eteen tulee myös hetkiä sieltä toisesta ääripäästä; Pojat alkavat olla siinä iässä, että "joukossa tyhmyys tiivistyy" ja he tekevät yhdessä maailman typerimpiä ja raivostuttavimpia juttuja. Eilen lenteli kirjahyllyn kaikki kirjat lattialle ja tänään leluhyllykön kaikki lelulaatikot, kyllä siinä sai taas koota itsensä kun saapui paikalle ja näki tapahtuneen. Ja siivoaminenhan ei tietenkään ole kivaa ja tänään tuon sotkun siivoaminen vaatikin 45 minuuttia, muutamat itkut, äänen korotukset ja kiristykset. Mutta loppujen lopuksi siitäkin selvittiin.Ja täytyy vielä kirjoittaa erikoismaininta siitä, että Zach rakastaa suomalaisia lettuja!

Perheeseen sopeutuminenkin on aiheuttanut monenlaisia tunteita. Hostit ovat olleet minulle kyllä kivoja ja avuilaita kun olen apua tarvinnut. Jos olen menossa jonnekin, niin lähes aina he kysyvät tarvitsenko kyydin ja ovat valmiita auttamaan ja antamaan neuvoja. Se helpottaa paljon kun tietää, että voi helposti kysyä apua jos sitä tarvitsee. Toisaalta kuitenkin vieraan perheen kanssa asuminen on tuottanut välillä vähän ahdistusta, koska on vaikea tietää mitä he minusta ja minun tekemisistäni ajattelevat. Periaatteessa olen perheenjäsen, mutta kuitenkin se on ihan eri asia kun oman perheen kanssa ollessa. Välillä on vaikea miettiä, että missä ja miten päin olisin; olisiko asiaan kuuluvaa olla heidän kanssaan olohuoneessa vai olisiko parempi olla omassa huoneessa? Voinko työpäivän jälkeen lähteä ulos ja tehdä omia juttuja vai pitäiskö viettää hetki perheen kanssa? On haastavaa elää ja asua yhdessä ja samaan aikaan tehdä töitä "omalle perheelle". Toivon, että tämäkin asia tasoittuu ajan kanssa kun alan löytämään oman paikkani täältä ja kun tutustumme enemmän toisiimme.

Seuraavaksi voisin puhua suuresta rakkaudestani eli ruuasta. Periaatteessa voin syödä kaikkea mitä kaapista löytyy, mutta kuitenkaan en tunne käytännössä asian olevan niin, koska ne eivät ole minun vaan koko perheen. Ruoka aiheutti tällä viikolla muutenkin keskustelua ja hostini ilmaisivat minulle, että en voi pyytää kaupasta liian kallista ruokaa. Tämä oli minulle todella suuri kolahdus ja sai minulle todella huonon olon. Ruoka on ollut minulle aina henki ja elämä. Olen aina tykännyt panostaa siihen ja minulla on pitkään ollut omat ruokailutottumukseni ja tapani. Nyt kun joku tuleekin kommentoimaan kyseistä asiaa, se on kuin iskun vyön alle, niin henkilökohtaiselle asialle se tuntui ja tuntuu edelleen, koska olen pyytänyt vain sellaista ruokaa mikä Suomessakin kuului arkiseen ruokavaliooni. Tämä sai minut nousemaan vähän varpailleni ja tällä hetkellä minulla onkin todella epävarma olo siitä, mitä voin kaupasta pyytää ja mitä en. Tultiin siihen tulokseen, että sunnuntaisin istutaan pöydän ääreen yhdessä ja suunnitellaan seuraavan viikon ruokailuja. Ruoka on asia, mistä en ole aikaisemmin halunnut tinkiä enkä halua tinkiä jatkossakaan. Kun syön itselleni sopivalla tavalla voin hyvin ja jaksan paremmin. Koska se on minulle niin kokonaisvaltainen ja merkittävä asia, en myöskään voi siinä paljon joustaa. En tiedä mitä tulossa on ja miten asiat järjestyy, mutta toivottavasti kuitenkin parhain päin.

Paljon on kuitenkin seikkailuja ja koettavaa vielä edessä. Parin viikon päästä edessä on perheloma Queenslandiin, mutta samoihin aikoihin myös ensimmäinen hyvä ystäväni täällä sanoo hyvästit Australialle ja palaa takaisin kotimaahansa. Ristiriitaiset tunteet ja hankaluudet varmasti kuuluvat asiaan ja niin kuin hyvä ystäväni sanoi; ei elämä Suomessakaan olisi koko aikaa harmitonta. Ja jo tänne tullessani tiesin, että tämä työ ei ole helpoin mahdollinen työ, mutta silti näin sen itse parhaaksi mahdolliseksi tavaksi lähteä ulkomaille. Riippumatta siitä missä tai milloin olen, on onneksi aina yksi ja sama vaihtoehto saada lohtua ja helpotusta huolien keskellä. Tämä vaihtoehto on rukous ja ilman sitä ja luottamusta Jumalaan en kyllä täällä kovin pitkälle pääsisi. On niin lohdullista tietää, että Jumala kyllä tietää mitä se minun eteeni pistää ja minun tehtäväni on vain luottaa tähän suunnitelmaan. Jokaisessa ahdistuksen hetkessä minulla on joku kenen puoleen kääntyä. Tämä on tullut hyvin esiin, koska välillä aikaeron takia minulla ei ole ketään muuta kenelle puhua ja keneltä kysyä neuvoa, mutta Jumalan kanssa voin jutustella vaikka 24 tuntia vuorokaudessa ilman aikaeron ja kiireiden tuomia ongelmia. Tietoisuus siitä, että Jumalalla on minulle TÄYDLLINEN suunnitelma ja kaikilla asioilla on omat tarkoituksena, saa minut jaksamaan vaikeuksista riippumatta. On niin hienoa tietää ja voida luottaa siihen, että joku ihmistä paljon paljon voimallisempi ja suurempi pitää minusta aina huolta! En ole vielä päässyt täällä mukaan mihinkään seurakuntaelämään, mutta odotan kyllä jo kovasti, että tapaisin täällä myös muita uskovia ihmisiä.

God Bless you all! <3