Aika on varmasti huippukunnossa oleva voittamaton maratoonari, sellainen joka ei väsy koskaan. Uskon, että aika on kaksipersoonainen; samaan aikaan se saa ihmiset raivostumaan ja hyppimään onnesta. Sitä vihataan ja rakastetaan vuorotellen. Se ei anna armoa eikä kysy mielipiteitä. Sitä ei voi ostaa rahalla ja se kulkee aina haluamaansa vauhtia riippumatta siitä miten me haluaisimme sen kulkevan. Aika on aina ollut ja se tulee aina olemaan ja sen kanssa on vain opeteltava elämään. Olen tullut siihen tulokseen, että oman elämän helpottamisen kannalta sen kanssa kannattaa opetella ystävystymään ja opetella hyväksymään se sellaisenaan. Ja kun sen hyväksyy, hyväksyy myös sen, että elämä menee eteenpäin omalla tavallaan ja painollaan, emmekä me voi kuin elää sen mukana, päivä kerrallaan. Aika on oikeastaan myös aika jännittävä ja ystävällinen tuttavuus kun sen oikein oivaltaa.
Vaikka olenkin kohta suuntaamassa kohti uutta ulappaa, en vieläkään voi oikeasti uskoa, että olen todella lähdössä. Luulen sen johtuvan siitä, että kaikki on tapahtunut todella lyhyessä ajassa enkä sen vuoksi ole ehtinyt sisäistää koko asiaa. Pakatessani olen myös törmänyt mahdottomalta tuntuvaan asiaan; kuinka ihminen voi mahduttaa koko elämänsä enintään 24 kiloa painavaan matkalaukkuun ja suunnata sen kanssa eteenpäin, mukana toivottavasti kaikki tarpeellinen. Mutta ehkä sekin vielä onnistuu ja itsehän olen sanonut, että kaikki on mahdollista...
Noin puolitoista viikkoa sitten sanoin hyvästit Lappeenrannalle. Viimeiset viikot olivat elämää keskellä katastrofia. Muutto, tavaroiden pakkaaminen, käytännön asioiden järjestäminen ja siivoaminen veivät aikaa ja energiaa enemmän kun olisin osannut odottaakkaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajoin itseni tietoisesti siihen tilanteeseen, että päätin kohdata tavarapaljouteni kasvotusten. Miten paljon ihmislapsen tuleekaan haalittua itselleen kaikenlaista turhaa ja tarpeetonta! En ole ikinä heittänyt tavaraa roskiin samanlaisella rohkeudella ja voimalla kun tässä muutossa tein. Tiedän, että osa tavaroista olisi saattanut olla kierrätyskelpoista, mutta siinä hetkessä en ajatellut asiaa siltä kannalta. Kun otin käteen pahvilaatikon tai pussin joka oli täynnä tavaraa, mutta jota en ollut lähes vuoteen edes avannut, hengitin syvään ja heitin sen kylmän viileästi ja syvään hengittäen suoraan roskiin. Jos en ollut sitä vuoteen tarvinnut, tuskin tulen tarvitsemaan sitä kahdenkaan vuoden päästä. Monen mielestä toimin hullusti ja typerän rohkeasti. Jos joskus jossain vaiheessa joudun katumaan tätä tekoa, voin ainakin muistella sitä suurenmoista nautinnontunnetta siitä, kun on valmis luopumaan ja päästämään irti vanhasta ajatuksena vain seuraava, täysin uusi suunta kohti tulevaa. Mutta en kadu sitä, en ainakaan vielä…
Minä, typerä ja loppunajattelematon ihminen kuvittelin, että lähteminen eikä hyvästien jättäminen tule olemaan minulle laisinkaan vaikeaa. Tämän asian suhteen jouduin kuitenkin tulemaan pylly edellä puusta jo viimeisinä päivinä Lappeenrannassa. Reilu puoli vuotta sitten ilmoittauduin seurakunnalle vapaaehtoiseksi ajatuksena, että haluaisin alkaa käymään jonkun vanhuksen luona silloin tällöin pitämässä seuraa, vaihatamassa kuulumisia ja ihmettelemässä elämää ja maailmanmenoa. Pian sainkin diakoniatyöntekijältä viestin, että hänellä olisi minulle nyt tiedossa yksi iäkkäämpi rouva, joka kaipaisi rinnalleen lähimmäistä. Kiinnostuin asiasta ja pian olimmekin diakoniatyöntekijän kanssa tämän mummon kotisohvalla tutustumassa toisiimme. Siitä se sitten alkoi; minun ja uuden ystäväni yhteinen matka. Kävin hänen luonaan viikottain tai joka toinen viikko, ihan sen mukaan miten aikataulut milloinkin sattuivat menemään. Kävimme muun maussa yhdessä kirkossa ja torilla kiertelemässä ja syömässä lihapiirakat. Pääasiassa kuitenkin vietimme aikaa hänen luonaan jutellen ja kahvitellen. Rukoilimme, itkimme, nauroimme ja välillä olimme vain ihan hiljaa. Pohdimme elämää, puhuimme menneestä ja tulevasta. Meillä oli lukuisia hyviä ja syvällisiä keskusteluja, joista en yhtäkään vaihtaisi pois. Yhteinen aikamme oli ikimuistoista, rikastuttavaa ja kasvattavaa. Sitä on niin vaikea ymmärtää, kuinka hienoja keskustelua kaksi niin eri ikäistä ihmistä täysin eri sukupolvista voikaan saada aikaan! Kuulin monen monia viisaita ajatuksia elämästä, jotka tulevat aina säilymään ajatuksissani. Kun viimein tuli hyvästien aika tajusin, kuinka suuren osan sydämestäni tämä upea nainen oli vallannut. Hyvästit olivat vaikeat, mutta samaan aikaan toiveikkaat. Molemmat ymmärsimme, että tämä on osa elämää. Molemmat olimme myös kiitollisia yhteisestä kuljetusta matkasta ja yhdessä päätimme, että yhteinen matkamme ei suinkaan ole päättymässä, se on vain muuttamassa muotoaan. Aijomme jatkossa kirjoittaa toisillemme. Vaikka hyväsien jättäminen oli vaikeaa, niin sisälläni on kuitenkin rauha; tämä ihminen on saanut sydämmestäni ikuisen ystävän paikan ja tiedän, että Jumala tulee myös jatkossa osoittamaan hänelle vain parasta ja ainutlaatuisinta rakkauttaan.
Toisen kerran tulin puusta ryminällä alas hyvästellessäni työkaverit. Viimeisellä viikollani Lappeenarannassa järjestin pienet läksiäisjuhlat läheisimmille työkavereilleni grillailun ja rennon yhdessäolon merkeissä. Söimme hyvää ruokaa, kuuntelimme musiikkia, nauroimme, juttelimme ja otimme valkokuvia. Tämä ilta jätti mieleeni iloisen ja muistelemisen arvoisen kuvan työkavereistani. Kun viimeisenä työpäivänä sain työkavereiltani odottamattoman läksiäislahjan, olin totaalisesti sanaton. Sain itse kootun Australian selviytymispakkauksen ja sen eteen oli selkeästi nähty vaivaa ja käytetty aikaa. Niin kästittämätöntä, että se kaikki vaiva oli nähty minua varten! Vaikka monesti tuskastuin kaupassa työskentelyn yksitoikkoisuuteen ja vaikeisiin asiakkaisiin, tajusin silti saaneeni työpaikaltani jotain erityistä. Tutustuin 8 kuukauden aikana mielettömiin työkavereihini, jotka kaikki ovat täysin omia, erilaisia ja ainutlaatuisia persooniaan. Kultturierot venäläisten ja suomalaisten välillä aiheuttivat myös työpaikalla erilaisia tilanteita, niin hyvässä kuin pahassa. Silti voin sydämestäni sanoa, että olen ollut erittäin onnekas saatuani tutustua työyhteisössä myös toiseen ja erilaiseen kulttuuriin. Venäläiset työkaverini jaksoivat sitkeästi opettaa minulle kieltään ja vastailla loputtomiin kysymyksiin siitä, että mitä mikäkin tarkoittaa ja auttaa kielimuuritilanteissa. He kannustivat ja rohkaisivat minua käyttämään uutta kieltä, vaikka välillä rohkea kielenkäyttöni saikin heidät kiemurtelemaan naurusta. Kokonaisuudessaan tämä työporukka antoi minulle paljon positiivista energiaa ja hyvää muistelemisen aihetta. Yhteiset hetket työssä ja sen ulkopuolella säilyvät mielessäni ja saavat minut tälläkin hetkellä hymyilemään.
Elämä on yhtä oppimista ja taas olenkin saanut oppia paljon uutta. Olen oppinut, että rakkautta ei tässä maailmassa koskaan tule olemaan liikaa ja että sen olemassaolo on hyvä ja tärkeä ilmaista ja kertoa. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja rakkauden jalo taito onkin se, että me opimme hyväksymään meille rakkaat ja läheiset ihmiset juuri sellaisina uniikkeina Jumalan luomuksina kun he sitten sattuvatkaan olemaan, vahvuuksineen ja heikkouksineen. Olen myös oppinut sen, että vaikka kaikki eivät aina rakkauttaan osaakkaan suoranaisesti osoittaa ja näyttää tai puhua ja kertoa siitä, niin se ei suinkaan tarkoita, että sitä ei olisi olemassa.
Aika kulkee eteenpäin ja lähtölaskenta uuteen seikkailuun on jo alkanut. Aika kiiruhtaa, ja sen vauhti on ahdistanut ja stressanut minua paljon. Nyt kuitenkin päätin taas päästää irti ja istahtaa turvallisin mielin sen kyytiin, nauttia elämästä ja sen tuomista iloista. Tiedän, että aika noudattaa asettajansa nopeusrajoituksia ja voin vain nauttia sen hiuksia hulmuttavasta vauhdista hymyillen ja luottavaisin mielin.
Oi ihana Jenna! Turvallista matkaa siulle vielä kerran <3
VastaaPoista-Hanne
PaljonPaljon kiitos Hanne! <3
Poista